Miehisyys avokonttori helvetissä

Tässä sitä istutaan Nisperossa ja mietitään syntyjä niin syviä.
Muutama istuu kahvilla ja intiaanimusiikki visertää toosasta...on niin helvetillisen rauhallista, että kahdeskymmenes kahvikupillinen ei edes kierrä mahassa.
Tässä kun istuu kassan takana, niin näkee yhdellä vilkaisulla nurkkapöydässä istuvan kasvot.
Supisuomalaisessa lottodemokratiassa tämä on sangen kiusallinen tilanne. Vaikka ympärillä soikin musiikki.
Suomalaisen on aina saatava ympärilleen reviiri. Minne ikinä hän meneekin, niin aina pitää olla selvästi erottuva, yksityinen ja loukkamaton loukko. Sellainen, johon voi piiloutua, olla puhumatta mitään jos ei huvita. Kolo, jossa voi olla olevinaan niin, ettei huomaa mitään eikä ketään ympärillään. Näkymätön muuri erottaa reviirin muista ihmisistä. Jos joku uskaltautuu samaan happivarantoon (yleensä reviireistä piittaamaton ulkomaalainen), niin paikalta poistutaan sopivaksi katsotun hetken kuluessa.

Tätä aasinsiltaa pitkin ajatukset vipelsivät avokonttoriin. Vuonna -95 ollessani mielenkiintoisella vuoden kurssilla nimeltä: elektroniikkateollisuuden tuotantotekniikka (no, huhu huh), kohtasin noita kulttuurikummajaisia nimeltään avokonttori.
Jo silloin katsoessani avokonttorissa tekokiireisen näköisiä insinöörejä, sihteereitä ja markkinointiassistentteja ajattelin, ettei tämä voi olla mitenkään toimivaa.
Akvaario, jossa suomalaiseen perinteeseen pohjautuva toisten kyttääminen on saanut ihan uudet ulottuvuudet. Kun naapuripöydän jalkahieltä haiskahtava, ryyppyputken juuri katkaissut viisikymppinen eronnut ylipainoinen uros istahtaa tähän tekoälykkäiden ja tekopirteiden kuntosalihirmujen luvattuun BB-taloon, niin mitä hän mahtaa miettiä?
Entä miten käy oikean luovuuden tässä olanylikurkkijoiden paratiisissa?
Luovuus vaatii paikalleen asettumista ja hiljentymistä ja paneutumista asioihin.
Avokonttorin johtajan silmien alla hääräävässä muurahaispesässä tällainen tyyppi näyttää nuokkuvalta.
Avokonttorin etuihin kuuluu, että kaikki projektiin osalliset voivat vaivata toisiaan ilman sen kummempia estelyitä, ilman rajoittavia seiniä.
Mihin katoaa luomisrauha naapuripöydän juipin tyrkyttäessä omia ideoitaan, joista suurin osa on varastettu olan yli kurkintataktiikalla.

Niin sanotun tasa-arvon jyllätessä tällainen suomalaisen miehen painajainen nousi it-huuman säestyksellä uusiin fääreihin. Pireskelevän ja nenäänsä kaivelevan tosimiehen toiveita ei avokonttorimaailmassa kunnioitettu.
Merkitystä ei ollut sillä, ettei tosimies viihtynyt työpaikallaan. Oli sopeuduttava Yhdysvalloista rantautuneeseen villitykseen.
Unohdettiin kulttuurillinen tasoero, eli se, että kun jenkkimies kehuu työkaverin hiuksia ja uutta mekkoa, niin hän yrittää vain olla mieliksi ja viljellä sitä ns. mooltolkkia. Jos suomalaisen miehen suusta pääsee jotain samankaltaista, niin se tarkoittaa sitä, että siinä ollaan petaamassa äitiä tuleville yhteisille lapsille.

Että tällaisia mietteitä tällä kertaa ja nyt kotiin miehisesti kättä vääntämään.