Joulukertomus Berliinistä (ote Jeesuksen saappaanjälki-kirjasta)

Joulun kunniaksi laitan kaikkien luettavaksi yhden Jeesuksen saappaanjälki-kirjan kahdestatoista jouluaattoon sijoittuvasta kertomuksesta (toinen on luettavissa Stiignafuuliasta Joulukertomuksen nimellä: http://www.e-julkaisu.fi/stiiknafuulia/3-2011/)

Hyvää Joulua!!


Berliini

Jeesuksen viitta likaantui Alexsanderplazin
rapaiseen katuun. Oli satanut viisi päivää putkeen.
Nyt aurinko pilkisteli varovasti ja ilma viileni.
Joulutorin vilinässä, laulavan hirvenpään alta, Jeesus osti lasillisen kuumaa glögiä.
”Et mahda olla paikallisia!” naurahti myyjä.
”Viitalla ja sandaaleilla ei pitkään pakkasessa pärjää.
Ei, vaikka kuinka hulluus päätä lämmittäisi.”
”Ostan lämpimät sukat, lämpimältä ihmiseltä.”
”Hyvä niin! Mistä olet tulossa?”
”Metrosta.”
”Ei kun oikeasti. Anteeksi, että olin sarkastinen,
mutta tuo sinun asusi herättää hilpeyttä.”
”Olen tulossa isäni kodista ja matkalla ihmisten
luo. Tiedän, ettet tarkoittanut loukata. Mutta
loukkasit kuitenkin.”
”Pyysin kuitenkin anteeksi.”
”Teit sen itsesi tähden, et katunut sydämessä sanojasi.
Kadut vain sielusi pimeyden näyttämistä.”
”What ever!”

Mies keräsi pöydistä olutpulloja. Joihinkin oli
jäänyt tippa pohjalle. Sen hän kulautti kurkusta
alas. Tänään oli ollut hyvä päivä, saaliina kaksi
pussillista pulloja. Niillä ja aiemmin kerätyillä
Aaron saisi hotellista huoneen jouluyöksi.
Kaksi edellistä joulua oli mennyt metrotunnelissa,
mutta tämä joulu olisi erilainen. Aaron kävisi
kylvyssä, pukisi päälleen lämpimän kylpytakin ja ostaisi mukillisen lämmintä glögiä. Söisi juhlavan
jouluillallisen, päälle vielä kallis sikari ja
yöksi puhtaana puhtaan valkoisten lakanoiden
väliin.
Huoneen pitäisi ehdottomasti olla korkealla,
mahdollisimman etäällä maasta ja metrotunnelista.
Park Inn-hotelli Alexsanderplazin laidalla ja
sen ylimmät kerrokset olisivat täydellinen vaihtoehto.
Tätä varten oli jaksanut kerätä pulloja ja
jättää ryyppääminen vähemmälle. Aaronista ihmisellä
piti olla haaveita, se erotti meidät eläimistä.
Tulossa olisi pitkästä aikaa hyvä joulu.

Mieleen tipahti muisto joulusta kuuden vuoden
takaa. Silloin Anna pääsi sairaalasta kotiin kipupumpun
kanssa. Joulupöytä katettiin totuttuun
tapaan, vaikkei Anna saattanutkaan syödä mitään.
Tiedettiin sen olevan viimeinen yhteinen joulu,
mutta sydämessä ei ollut surua. Jokainen yhteinen
hetki oli ylimääräinen joululahja elämältä.
Anna antoi lahjaksi sairaalassa kutomansa villapaidan.
Se oli harva ja siinä oli aukkoja kohdissa
joissa kipukohtaus oli yllättänyt, silti se oli Aaronista
paras joululahja ikinä. Pusero oli hänellä aina
päällä. Se lämmitti, vaikkei lämmin ollutkaan.
Aattoillan hämärtyessä alkoi sataa lunta. Mustamaa peittyi valkoiseen harsoon. Jeesus laskeutui
metrotunneliin, osti pussillisen patonkeja ja istahti
odottamaan. Ihmiset kiirehtivät metroihin täysiä
tavarakasseja kantaen. Jotkut lapset vilkuttivat
Jeesukselle. Äidit toruivat ja isät kielsivät heitä.

Park Inn-hotellin virkailija ei tiennyt, miten
selviäisi tilanteesta. Mies halusi huoneen yöksi,
eikä uskonut lähtökäskyjä. Haiseva renttu häiritsi
oikeita asiakkaita. Mies latoi kolikoita pinoiksi
tiskille ja väitti kiven kovaan, että hänellä oli tarpeeksi
rahaa huoneeseen. Kun virkailija ei keksinyt
enää muuta, oli hän soittavinaan tarkistussoiton
huonetilanteesta, mutta soittikin vartijalle.
Pian tämä saapui.
”Alkakaahan lähteä!” komensi vartija.
”Miksi? Minähän maksan huoneesta.”
”Ottakaa likaiset kolikkonne ja lähtekää heti!”
huusi virkailija tönäisten rahapinot levälleen tiskille.
”Täällä ei ole sijaa teidänlaisillenne.”
”Minulla on oikeus ostaa yösija kuten muillakin.
Minulla on rahaa, eikä raha haise.”
”Mutta sinä haiset!”
Virkailija nyökkäsi vartijalle ja tämä talutti
Aaronin puolijuoksua pihalle. Ei vaikuttanut,vaikka hangoitteli vastaan. Väliin jalat eivät edes
koskettaneet maata. Vartija tuuppasi Aaronin pihalle
ja nakkasi kolikot perään. Osa niistä kieri
sadevesiviemäriin.
Aaron keräsi jäljelle jääneet kolikot itkua niellen.
Vaikka elämä kadulla oli kovettanut ja hänet
oli ennenkin ajettu pois, niin silti itketti. Hänellä
oli rahaa, mutta se ei kelvannut. Hän ei ollut enää
ihminen. Hän ei voinut ostaa rahoillaan mitä halusi
kuten muut. Hän oli menettänyt ihmisarvonsa.
Aaron tiesi entisenä DDR:läisenä vaatekauppiaana,
että ihmisyyden mittari olivat henkilökohtaiset
ostopäätökset, oikeus päättää mihin rahansa
sijoitti.
Vapautta on valita farkut mielensä mukaan. Se
voima kaatoi Neuvostoliiton ja mursi Berliinin
muurin. Nyt häneltä oli viety tuo oikeus, eikä siihen
tarvittu piikkilankaa eikä neuvostotankkeja.
Siihen riitti yksi hotellivirkailija. Ei hänellä
ollut paikkaa oikeiden ihmisten joukossa. Oli
parempi painua takaisin maan alle.
Aaron tunki kolikot taskuunsa ja suunnisti
kohden tuttua tunnelia.

Metrossa kolme punkkaria piiritti Aaronin ja
vetivät sivummalle.
”Anna tänne ne rahat!” komensi porukan tyttö.
”Ne ovat minun!”
”Jos et anna, niin me hakataan ja otetaan ne.
Päätä syötkö hampailla vai ikenillä!”
”En anna! Ne ovat minun. Kerätkää itse
pulloja ja…”
Takana ollut poika löi Aaronia pullolla päähän.
Aaron kaatui maahan. Potkuja sateli joka puolelta.
Alkuun ne sattuivat, mutta eivät kohta enää.
Aaron katseli kuin filmiä, jossa punkkarit heiluivat
sumun seassa. Lähestyvä kengänpohja pimensi
maailman.
Kun Aaron avasi silmänsä, uskoi hän jo kuolleensa.
Edessä seisoi mies valkoisessa viitassa.
”Älä pelkää. Isäni talossa on sinulle sija.” Mies
katosi valkoiseen harsoon.

Aaron näki edessään keltaisista kukista lainehtivan
pellon. Sen takana oli vuori ja vuoren rinteellä
talo. Pihalla Piki-koira lapsuudesta juoksi
häntä vastaan, kippurahäntä heiluen.
Mökistä kajasti valoa, joka oli aurinkoakin kirkkaampi.
Anna seisoi ovella ja viittoi luokseen. Jotenkin Aaron
oli osannut odottaa sitä. Tuttu lämpö täytti sydämen.
”Kiirehdi rakkaani!” huusi Anna.
Aaron juoksi ylämäkeä keveästi kuin lentäen. Mihinkään ei sattunut.
Anna syleili häntä pitkään. Piki nuoli kättä.
”Olen odottanut sinua rakkaani! Mutta en vielä.”
”Missä me olemme?”
”Tämä on meidän taivas. Muistatko kun haaveilimme
mökistä vuorella. Sanoit, että se on täydellinen
vasta sitten, kun siellä on koirasi Piki.
Lapsuutesi ainoa ystävä.”
”Muistan! Minä muistan. Olit silloin jo hyvin
sairas. Sovimme näkevämme täällä. Nyt minun
on hyvä olla”
”Niin. Mutta sinun aikasi ei ole vielä. Rakastan
sinua ikuisesti, muista se!”
”Ja minä rakastan sinua!” Aaron tunsi kuinka
kipu ravisteli ruumista.
”Nähdään rakkaani! Minä odotan sinua täällä.”

Aaron heräsi. Verta valui kurkkuun ja yskitti.
”Anna!” huusi hän yskän puuskan väliin.
”Hän odottaa sinua!”
Aaron käänsi päätään, vieressä seisoi sama
kaapuniekka, jonka hän näki ennen kuin taju lähti.
”Mistä sinä puhut? Kuka odottaa ja missä?”
”Anna odottaa sinua, kuten lupasi. Ei ole
suurempaa voimaa kuin rakkaus. Se rikkoo
kaikki esteet.
””Kuka sinä olet?”
”Olen Jeesus. Jeesus Nasaretilainen.”
”Mutta enhän minä usko sinuun!”
”En minä pyytänyt uskomaan itseeni. Pyysin
uskomaan sanoihini. Käskin rakastamaan lähimmäistä
kuten itseään.”
”En rakasta itseäni.”
Jeesus hymyili ja kumartui silittämään Aaronin
päätä. Kipu katosi.
”Sinun aikasi ei ole vielä. Sinulla on tehtävä
edessäsi.”
”Mikä tehtävä?”
”Se selviää aikanaan.” Sen sanottuaan Jeesus
haihtui ihmisvilinään.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan Aaron heräsi.
Oli hyvä olla vaikka joka paikkaan koski. Ei
pelottanut enää. Aaron päätti, että seuraavana jouluna
hänet päästettäisiin sisään hotelliin.