Sukulainen kaukaa

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy myös osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/


Istun huoneessani Enontekiön paukkupakkasissa ja mietin jutun juurta. Alunperin olin ajaellut kirjoittaa Venäjästä ja de-stalinisointiprosessista, mutta sukulaislöytö menneisyydestä muutti suunnitelmat. Asia on pakko saada sanotuksi. Nyt ei kynästä muuta irtoa.

Penkoessani vanhaa lipastoa, törmäsin outoon paperiin. Se oli päivätty vuodelle 1999. Siinä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Olin tipahtaa tuolilta. Isä piti itseään saamelaisena! Millä perusteella?

Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson kyrö on merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J.R.M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.

Oivalsin, ettei isä ollut itse paperia laatinut, moinen paperi kapulakielineen ja nimihirviöineen ei olisi syntynyt metsämiehen kynästä. Joku oli hoitanut isän asiaa tai kyseessä saattoi olla yhteishakemus. Tärkeintä kuitenkin oli, että isä piti itseään saamelaisena ja silloinhan minäkin olisin saamelainen. Minussa on saamelaista verta 300:n vuoden takaa!

Toki olen tiedostanut jo aikoja sitten, että minussa täytyy olla saamelaista verta. Sukuni on asustanut Lapissa ainakin vuodesta 1550 alkaen, joten on ihan varmaa, että pitkinä ja kylminä kaamosöinä esi-isä jos toinenkin on hairahtunut harrastamaan punkkajenkkaa saamelaisen pedissä. Ehkäisykeinojen puuttuminen on varmistanut väistämättömän lopputuloksen. Mutta Hindrich Jönsson Kyrö on virallisesti tunnustettu sukulaiseni. Se on olettamusta rankempi juttu. Hindrich on osa juuriani.

Täällä ketun juostessa pihan poikki ja ikiaikaisten tuntureiden näkyessä keittön ikkunasta, tuntuu mukavalta löytää pala omasta historiasta. Samalla se sekoittaa ajatuksia ja kiepauttaa arvossa pitämäni uskomukset päälaelleen.

Nuoruudestani muistan jatkuvat kiistat lantalaisten ja saamelaisten välillä. Milloin tapeltiin kalastus- ja metsästysoikeuksista, milloin maanomistuksesta. Muistan tapellun siitäkin, kuka on oikea saamelainen. Joskus tapeltiin muuten vaan. Ihan oikeitakin nyrkkitappeluita oli. Muutamassa olin itse mukana, väliin ottavana ja toisinaan antavana osapuolena. Jos joku olisi sanonut minun olevan saamelainen silloin kirkkaana kesäyönä, kun poski lappalaisen nyrkin turvottamana hiippailin kotiin, olisin tyrmännyt sanojan.

Vanhan paperin innoittamana webbailin netistä tietoa aiheesta. Löysin väittämän, että isäni jutun kaltaisia tapauksia, joissa saamelaisuutta olisi haettu kaukaisen esi-isän perusteella, olisi yli tuhat. Taitaakin olla niin, että jokaisessa lantalaisessa asuu pieni saamelainen ja toisinpäin.

Tämän oivalluksen jälkeen saamelaisten ja lantalaisten kiistat vaikuttavat entistä tyhmemmiltä. Ihmiset, jotka harjoittavat samaa ammattia, metsästävät samoissa metsissä, kalastavat samoissa vesissä ja naida nupsuttelevat keskenään, kinastelevat siitä ketkä ovat oikeutettuja elämään täällä. Typerää! Täällä on muutenkin hankala pärjätä. Se olisi helpompaa yhteistyötä tekemällä kuin keskenään riitelemällä. Kunnassa, jossa on tilaa yli neljä neliökilometriä nokkaa kohden, luulisi riittävän puuhamaata kaikille.

Isäni oli vuonna 1999 jo hyvin sairas, enkä tiedä hakiko hän koskaan oikeasti saamelaisuutta. Asiaa tässä paperille purettuani huomaan, että minulle se on yhdentekevää. Olen löytänyt unohdetun palan sukuni historiaa ja se on se mille annan arvoa.