Pikkukylän homot

Tämä Pienvittuilijan juttu löytyy myös osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Julkisuudessa myllertänyt homokeskustelu on saavuttanut sellaisen pisteen, että sen toivoisi jo loppuvan. Kun Päivi Räsänen räväytti sanoa, että hyväksyy homot, muttei homosuhteita, niin mielestäni ajattelevalla ihmisellä ei voi olla siihen enää lisättävää. Selkokielellä kommentti tarkoittaa samaa kuin, että sanoisi hyväksyvänsä ajokortit, muttei autoilevia ihmisiä.

Itse en ole juurikaan ottanut kantaa homokeskusteluun blogissani, enkä muutenkaan. Mitä nyt ehdotin, että Päivi Räsänen voisi ottaa oppia ydinaseeton Pohjola-hankkeesta ja julistaa lehdissä esitellyn tonttinsa homovapaaksi vyöhykkeeksi. Homoliitto kysymys on sen tyyppinen, ettei siihen saada koskaan sopua aikaiseksi. Omasta mielestään juuri sillä ainoalla ja oikealla tavalla Raamattua tulkitsevat, eivät koskaan tule hyväksymään homoja. Heille on turha tuputtaa omia näkemyksiään. Tädin sanoin: seinille on turha puhua!

Nyt inspiraation kirjoittaa homoaiheesta antoi kotikylän raitti. Tässä tutussa huoneessa istuessa ajatukset luikkivat ihan omia uriaan. Tulin miettineeksi, milloin kuulin ensi kertaa homoista tai lesboista? Milloin tapasin ensimmäisen kerran livenä ihan oikean homon?

Huomasin, että asia meni heti vaikeaksi. Pienessä Lapin kylässä ei ollut homoja eikä lesboja. Ei julkisia. Normaalin kuuden prosentin mukaan, kahdensadan asukkaan kylästä, olisi pitänyt löytyä kuusi lesboa ja kuusi homoa. Ei törmätty kylillä eikä metsissä. Homous pysyi kaapissa. Oli vanhoja poikia ja vanhoja piikoja, jotka eivät koskaan seurustelleet, mutta homoiksi ei heitä mainittu. Korkeintaan onnettomiksi reppanoiksi, jotka eivät löydä kumppania. Kasvoin lapsuuteni umpiheterossa maailmassa, jossa äiti oli nainen ja isä mies. Pojat juoksivat tyttöjen perässä ja tytöt kikattivat jos tykkäsivät siitä. Sen enempää en niistä asioista tiennytkään.

Ensimmäinen muistikuva mistään homomaisesta on yhden kylän ukon kommentti. Taisin olla silloin jotain seitsemän vanha. Ukko kyseli minulta pikku päissään tytöistä. Siitä olinko käynyt jo riiulla. Kun en heti osannut vastata laukoi ukko: ”Jaa, olekko sie semmonen homo? Enempi sie taijakki olla poikien perhän. Sinusta se tullee semmonen peräreiän kutittelija ja pippelin purija.” Mietin pitkään pippelin puremista. Homous ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta.

Ensimmäinen tv-sarja, jossa törmäsin homouteen, oli Kupla. Silloin olin jo toisella kymmenellä. Yläasteellakaan en muista törmänneeni mihinkään homomaiseen. Tytöt tekivät itsestään vaikeasti saatavia ja pojat parveilivat ympärillä jos uskalsivat. Muistan ensimmäiset arat pusut ja salaiset hipaisut. Jännityksen ja kun kavereiden kesken vouhotettiin siitä, kuka oli saanut keneltä ja mitä. Mahtavaa aikaa!

Mutta mitä jos olisinkin ollut homo? Miten olisin siitä selvinnyt?

On helppo samaistua pikkukylien homojen ja lesbojen hätään, sillä sitähän se on täytynyt olla. Jos olisin ollut homo, olisi täytynyt noudattaa Päivi Räsäsen onnelliseksi tekevää pidättäytymispolitiikkaa tai sitten touhuta salaa, jos olisi samanhenkisen sattunut löytämään. Olisi pitänyt muuttaa muualle heti kun se on mahdollista. Mahtavan ja jännittävän tilalle olisi tullut pelko ja häpeä.

Kylälle asettunut kettu pyydystää taas hiiriä pihakaivolla. Tuuhea häntä vilkuttaa lumikasan takaa. Sitä seuratessa mieleen tulee muutamia tuttuja vuosien takaa, jotka nyt tiedostan homoiksi. Aika moni on lähtenyt seudulta. Joku on päätynyt tappamaan itsensä. Pelko paljastumisen nöyryytyksestä ajaa ihmisen rankkoihin tekoihin. Nyt homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan täälläkin avoimemmin. Ajat ovat muuttuneet paremmiksi. Surullista, että Kirkko nimiseen pikkukylään sivistys ei ole vielä ehtinyt.