Novelli: Heikoimman ääni

Heikoimman ääni



Mummoporukka oli kokoontunut viikoittaiselle yhteiskahville Laimin rivitalokaksioon ihan kaupungin keskustaan.
Tapana oli vaihtaa kuulumiset kahvin lomassa ja jalkautua sitten kaupungille asioita hoitamaan. Kahvinkeittovuoro vaihtui viikoittain, mutta päivä ja aika olivat aina samat, perjantai kello 10.

Sama neljän sakki oli kokoontunut tällä tavoin jo yli kuusi vuotta.
Kaikki tunsivat toisensa jo nuoruusvuosilta, oltiin oltu samassa koulussa ja kilvoiteltu samoista miehistä. Itse kukin oli sitten jonkun napannut, perustanut perheen ja elänyt elämänsä. Lapset oli tehty ja kasvatettu maailmalle, nyt jokainen porukasta oli vähintään yksinkertainen isomummo.

Silloin perheellisenä ja työikäisenä ei oltu keskenään juuri yhteyttä pidetty. Kaikilla oli olleet omat kiireet. Nyt eläkkeellä sitten kokoonnuttiin perjantaiaamuisin ja mietittiin, että miten se elämä oikein ohi humpsahti.
- Se on Lassilan Leenakin nyt sitten kuollut, sanoi Hanna-Kaisa Kuokkanen sokeri hampaiden välissä ja kahvia ryystäen.
- No, voi voi, miten se meni?, valitteli Laimi Kaipainen, joka oli porukasta nuorin, isokokoinen ja yhä pikimusta hiuksiltaan.
- Se oli saanut kotona jonkin kohtauksen. Tytön tyttö sen löysi. Ei ollu lääkäri vielä osannu sanoa mihin se kuoli, mutta se sydänhän se varmaan…
- Niin, sitähän se on kovasti valitellut. Ei ollut apua niistä uusista lääkkeistä.
- Mutta niitäpä ei saakaan ottaa yhdessä unilääkkeitten kanssa, hihkaisi Raija Roivainen. Hän oli suunnattoman kiinnostunut lääkkeistä ja taudeista ja onnistui aina kääntämään keskustelun niihin aiheesta kuin aiheesta.
- Mistäs sinä sen tiedät?, kysyi Minna-Mari Huuskonen kujeilevalla äänellä. Hän oli porukan pienin, hädin tuskin puoltatoista metriä; harmaa nutturalle taiteltu tukka ja nauravat silmät tekivät hänestä joka lapsen ihanne isoäidin.
- Minä luin sitä Terveys Nyt –lehdestä, sanoi Raija suorastaan säteillen pätemisen riemua. - Se oli alun perin amerikkalainen tutkimus, mutta nyt sitä oli alettu tutkimaan täällä meilläkin. Unilääkkeissä on kuulemma sellaisia aineosia, jotka yhdessä Termoks -sydänlääkkeen kanssa paksuntavat verta. Ja jos siihen vielä liittyy rasvaiset ruuat niin kuin Lassilan Leenalla, niin se on varma, että on lähtö edessä.


- Ottaako kukaan lisää kahvia?, kysyi Laimi estääkseen Raijan pitemmän luennoinnin.
Kaikille kelpasi ja Laimi kaatoi pannusta kupit täyteen.
Entä saako olla pullaa? Ihan on tuoretta; tänä aamulla leivottua.
Kylläpä osaakin Laimi keittää hyvät kahvit, kehui Hanna-Kaisa.
– Ja niin on hyvää pullaa, että…
Minna-Mari ja Raija nyökyttelivät päätään ja mumisivat saman suuntaisia sanoja. Kahvia ryystettiin taas hartaasti ja hiljaisuuden vallitessa. Jokainen oli kokenut sodan ja korvikekahvin ja niiltä päiviltä oli jäänyt tietty kunnioitus oikeaa kahvia kohtaan.
- On se muuten kummaa tämä nykynuoriso, sanoi Laimi kun kahvit oli
juotu.
- Kaiken maailman pillereitä popsivat ja sitten ryöstävät ihmisiltä rahat.
Sekin se Heikkisen Maija oli joutunu ryöstöyrityksen kohteeksi viime lauantaina.
- Eihän!, huudahti Hanna-Kaisa.
- Kyllä se on paha tämä nykymaailma.
On se kumma mikä niitä nykyisin vaivaa, tuhahti Raija.
– Jotakin rauhottavaa niille pitäisi antaa…on niitä semmoisiakin lääkkeitä, että…
- Eihän nuo nyt niin pahoja ole, Minna-Mari toppuutteli.
– Meidän sukupolvi sai aikaan maailmansodan; pientä se tuommoinen on sen rinnala.
Laimille nuorison kurittomuus oli periaatteellinen asia ja hän kivahti:
- Mutta se on aivan eri asia, meillä ei ollut muuta mahdollisuutta silloin.
- Vai ei ollut? Kovastihan tuota oltiin Suur-Suomea rakentamassa. Ja eikös se sinunkin miehesi ollut niitä Lapuanliikkeen jäseniä. Pientä se on nuorten tappelut niihin pesäpallomailoilla hakkaamisiin ja rajan taa muiluttamisiin verrattuna.
- Pyh, tuhahti Laimi loukkaantuneena.
– Mutta nämä nykynuoret sotkevat seiniäkin niillä tyhmillä söherryksillään; ei me silloin semmoista harrastettu.
Kyllä se nuoriso on vallatonta!
- Niin, minun se pitääkin jo tästä lähteä, sanoi Minna-Mari vilkuillen teennäisesti kelloaan. Kokemuksesta hän tiesi, että juttelu menisi kiistelyksi eikä nyt ollut oikeanlainen mieli siihen.
– Minun pitää käydä Kelan konttorissa selvittämässä sitä leskeneläkettä, sanoi hän ovelta.
- Kiitoksia vain Laimille hyvästä kahvista ja pullasta.
Minunko vuoro se on seuraavaksi tarjota?
- Niin se on, myönsi Raija.
– Sitten on taas Hanna-Kaisan vuoro, elikkä kierros alkaa uudestaan.
- No, näkemiin sitten, huusi Minna-Mari vielä.
Hanna-Kaisa ja Raija vastasivat, mutta Laimi vain tupisi itsekseen, oli vielä tuohtunut Minna-Marin kommenteista.

Kelan konttorissa Minna-Mari sai jonotusnumeron 225 ja valotaulu näytti sillä hetkellä numeroa 178, avoimia kassoja oli tasan kaksi kappaletta; tyhjiä tiskejä oli puolenkymmentä.
Minna-Mari päätti silti istua odottamaan; kassalle saattoi päästä nopeastikin, koskaan kun ei voinut tietää kuinka monta oli vain käynyt ottamassa numerolapun ja lähtenyt huomattuaan jonon pituuden.
Minna-Mari otti Kelan lehden ja alkoi selailemaan sitä.

Kovin moni ei ollut pyörtänyt ovelta takaisin, sillä Minna-Mari sai odottaa tunnin ja vartin, ennen kuin pääsi kassalle.
- Minulla olisi taas asiaa siitä leskeneläkkeestä, aloitti Minna-Mari kaivellen käsilaukkuaan. – Minulla on tässä nyt tämä oma yrittäjäeläketodistus ja sitten tämä selvitys Matin Ruotsista saamasta eläkkeestä. Siinä on nyt viimeinkin laskettu oikein se työtulo.
- Niin, mitä muutosta te haette?, kysyi virkailija.
- No, siihen tietenkin, siihen aikaisemmin maksettuun eläkkeeseen. Se leskeneläkkeen pohjaksi laskettu työtulo on ollut monta vuotta väärä. Pitäähän siihen saada korjaus taannehtivasti.
- Niin, sanoi virkailija tutkien papereita.
– Odotatteko vähän aikaa, sanoi hän sitten ja kipitti yhden peremmällä olevan oven eteen, summerin suraus ja ovi aukesi.
Minna-Mari katsoi virkailija katoamista huoneeseen, vilaukselta hän ehti nähdä leveän työpöytänsä takana istuvan miehen, pyylevän ja kravattikaulaisen. Oven pielessä oli nimikyltti: Eläkejohtaja Keijo Mullenberg.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli virkailija takaisin lomakkeen kanssa.
- Ei se asia ollut niin yksinkertainen, on olemassa aivan selvä käytäntö tällaisien tapauksien varalle.
Virkailija työnsi lomakeen Minna-Marin nokan eteen.
– Tässä on tällainen lomake, jolla voitte anoa saatavianne. Täyttäkää tämä ja tulkaa sitten käymään.
Minna-Mari selasi kaksi sivuista lomaketta.
- Mutta tässähän kysytään taas näitä samoja liitteitä. Ei kai niitä tarvitse uudelleen tänne toimittaa?
-Kyllä tähän nimenomaiseen lomakkeeseen pitää liittää nämä mainitut liitteet, muuten me emme voi ottaa asiaa käsittelyyn. Valitettavasti käytäntö on tällainen.
- Mitä tämä tarkoittaa, tämä Ruotsista saadun eläkkeen muutostosite?
Minna-Mari osoitti lomakkeen kohtaa sormellaan.
Virkailija otti lomakkeen itselleen ja käänsi sitä auki takasivun.
- Täällä tämä selitetään selvästi, sanoi virkailija näyttäen lomakkeen takasivua Minna-Marille.
Virkailija kohensi asentoaan ja luki lomakkeen kohdan.
- Tässä sanotaan näin: jotta leskelle voitaisiin maksaa korotettua leskeneläkettä tulee hänen liittää lomakkeen mukaan ulkomailta vainajalle maksetun työtulon/eläkkeen maksutositteet. Jos vainajan eläkkeeseen on tehty taannehtivia korjauksia, on muutosperusteista toimitettava selvitys Kelan viralliselle muutoslomakkeella 19367b.
Virkailija kaivoi laatikosta toisen lomakkeen.
– Tässä on tämä kyseinen muutoslomake 19367b.
Minna-Mari mietti hetkisen, hän oli eläkkeittensä vuoksi joutunut vuosia asioimaan erilaisissa virastoissa ja oli kehittynyt hyväksi kapulakielen tulkiksi. Asioita piti vain pureskella hieman aikaa.
- Ymmärsinkö nyt oikein, tuhahti Minna-Mari oivallettuaan sekavan lauseen
yksinkertaisen sisällön, tarkoittaako tämä sitä, että ensin pitää saada eläke takautuvasti maksettuna Ruotsista ulos, ennen kuin voin hakea Suomesta muutosta eläkkeeseen.
- Niin, ja älkääkä unohtako selvitystä. Ruotsin eläkehallinnon selvitys miehenne eläkkeen maksuperusteista on oltava ehdottomasti hakemuksen mukana, täytettynä lomakkeelle…
Minna-Mari tempaisi lomakkeet virkailijan kädestä itselleen.
- Eikä täällä puhuta missään takautuvasta korvauksesta. Sehän tässä on pääasia. Matti on kuollut jo 14 vuotta sitten ja koko sen ajan olen saanut liian pientä leskeneläkettä.
- Niin vanhat saatavat ovat jo vanhentuneet. Mutta voitte tietysti täyttää sen lomakkeen ja laittaa vaatimuksenne sinne lisätietoja –kohtaan; kyllä sekin luetaan. Jatkossa teillä tietenkin on oikeus saada korotettua eläkettä. Mutta se tietysti vaikuttaa harkinnanvaraisiin etuuksiin. Saatteko te esimerkiksi asumistukea?
Minna-Mari nyökkäsi.
- No, siinä tapauksessa asumistukenne määräytyy jatkossa uusien tulojen mukaan.
Minna-Marin ryppyisille poskille nousi puna, suututti niin vietävästi.
Virkailija laittoi lomakkeet kirjekuoreen ja ojensi sen Minna-Marille.
- Täyttäkää nämä ja palatkaa sitten uudelleen asiaan, niin laitamme asiat kuntoon, sanoi virkailija hymyillen pää vinossa.
Ulkona Minna-Mari tunki kuoren roskalaatikkoon.

Minna-Mari istuutui tutulle puistonpenkille ja kaivoi käsilaukustaan ranskanleivän. Sorsat olivat tunnistaneet jo kaukaa tutut piirteet ja taapersivat ruokapaikalle.
Saa nähdä, milloin eivät rahat riitä enää tähänkään.
Muutamat sorsat kallistelivat päätään kuin ymmärtäen ruokkijansa surun.
- No, aina minä jostain teille leivän löydän, itsestäni en ole niinkään varma. Kuolla tässä joutaisi. Ei tällainen kituminen ole ihmisen elämää.
Minna-Mari mursi leivästä palasia ja nakkoi niitä sorsille. Yhä uusia lintuja nousi vedestä havittelemaan murusia. Pari puluakin pyrähti paikalle.
- Vaikka mitä minä teille valitan, ei teilläkään helppoa ole. Armonpaloilla elätte tekin ja aina löytyy toinen lintu, joka on valmis viemään senkin suusta.
Minna-Mari kaivoi käsilaukustaan nenäliinaa niistääkseen nokkaansa ja
kuivatakseen silmäkulmiaan. Sattumalta käteen sattui spray-maalitölkki. Sen hän oli hankkinut pyörän korjausta varten, vanha Helkama oli jo kovin ruostunut ja kaipasi uutta maalia pintaansa.

Yhtäkkiä Minna-Marin mieleen juolahti tyttöporukan kesken käyty keskustelu. Laimin kommentti nuorten seinien töhrimisvimmasta synnytti Minna-Marin päässä idean: miksipä hänkin ei voisi vähän suhhuutella, oli hänellä vähintään yhtä hyvä syy kapinoida kuin nuorillakin.
Minna-Mari pyöritteli tölkkiä kädessään. Punainen oli värinä hyvä, mutta jostain piti saada graffitin mallia, vaikka niitä oli usein nähnyt, ei niihin ollut koskaan kiinnittänyt erityistä huomiota.
Minna-Mari suunnisti rautatieasemalle, sinne johtavassa alikulussa hän muisti nähneensä lukemattomia graffiteja.

Minna-Mari tutkiskeli alikulun kirjavia seiniä ja kopioi mielestään parhaat graffitit ostoskuitin takapuolelle. Osa graffiteista oli suorastaan taidokkaita, sellaisia hän ei osaisi aloittelijana tehdä. Muutenkaan paikka, jonka hän aikoi sotkea, ei ansainnut kuin herjauksia seinälleen.
Vielä oli odotettava illan pimenemistä, sitten pääsisi sprayaamaan. Minna-Mari tunsi kuinka häntä alkoi jännittää, mahassa myllersi niin, että oli hakeuduttava rautatieaseman vessaan.
Aseman kahviossa Minna-Mari siten odotti illan pimenemistä, siemaili kahvia ja opetteli kopioimiaan graffiteja.

Kello oli puoli yksi yöllä, kun Minna-Mari käveli kohden tulevaa kohdettaan. Pari vartioliikkeen miestä käveli häntä vastaan ja Minna-Mari jähmettyi, mutta vartijat tuskin edes huomasivat häntä. Kävelivät ohi jutellen keskenään jalkapallosta.
Baareista virtasi nuoria diskojen edessä jököttäviin jonoihin.
Ei ollut maailma paljoa muuttunut, vaihtanut vain merkitystään, Minna-Mari tuumi. Hän oli jonottanut annostelukorteilla ruokaa ja viinakortilla viinaa, nyt jonotettiin kapakoihin.

Käveltyään Kelan konttorin luo, vilkuili Minna-Mari ympärilleen, hiipi lasisten ovien kohdalle ja kaivoi laukustaan spraymaalitölkin.
Valaistus oli sen verran huono, että Minna-Marin oli kaivettava laukusta myös lukulasinsa, ennen kuin saattoi alkaa suhhuuttelemaan.

Tuore maali tuoksui hyvälle ja jännitys sai korvat hikoamaan. Muutamassa minuutissa oli tölkki tyhjä.
Minna-Mari vilkuili ympärilleen, kun ketään ei näkynyt, otti hän etäisyyttä ja ihasteli aikaansaannoksiaan. Ovessa luki:
FUCK YOU !!! PASKA MESTA !!!
Seinässä oli samansuuntaisia lauseita ja tikku-ukko roikkumassa hirressä, alla teksti
KELA TAPPAA !!! Tästä Minna-Mari oli erityisen ylpeä, sillä sen hän oli suunnitellut ihan itse. Aluksi Minna-Mari oli ajatellut tekstiä, Mullenberg on mulkku, mutta siitä hän oli luopunut, koska se oli hänen suuhunsa liian hävytön.
Minna-Mari laittoi tyhjän tölkin laukkuunsa, oikoi vaatteensa ja lähti tyytyväisenä kotia kohden.
Matkalla tulivat vastaan samat vartioliikkeen miehet kuin tulomatkalla, mutta enää Minna-Mari ei edes säpsähtänyt, vaan käveli ripeästi ohi.

Keskiviikkoiltana sai kunnan terveyskeskus samanlaisen kuorrutuksen, tosin väri oli tällä kertaa neonkeltainen, punaisessa tiiliseinässä kun ei punainen väri olisi näkynyt. Se oli vahinko, sillä punainen oli Minna-Marin lempiväri.
Erityisesti Minna-Mari oli ylpeä tekstistään:
KANSANEDUSTAJIEN PALKKA PUOLIKSI JA HOITAJIEN KAKSINKERTAISEKSI, SILLÄ KANSA TERVEHTYY!!!
Itse graffitien teon lisäksi kuului Minna-Marin uuteen harrastukseen suunnittelu ja harjoittelu turvallisessa paikassa.
Minna-Mari oivalsi heti alkuunsa, että mitä nopeammin graffitin onnistui suhhuuttelemaan, sitä pienempi oli kiinnijäämisen riski.
Minna-Mari uskoi taitojensa kasvaessa pystyvänsä paljon vaativimpiin graffiti-iskuihin kuin nuoret, sillä häntä ei kukaan heti epäilisi. Rysän päältä vain ei saanut jäädä kiinni, silloin hän olisi huonommassa asemassa kuin nuoret, joilla oli vielä terveet jalat. Mummoudesta oli tässä asiassa niin etua kuin haittaakin. Piti käyttää oveluutta.

Minna-Mari oli suorastaan hullaantunut graffitien tekoon, ne mahdollistivat loputtoman itsensä kehittämisen, koskaan ei olisi liian nopea eikä hyvä, aina saattoi parantaa. Minna-Mari halusi joskus osata tehdä taidokkaitakin graffiteja, sellaisia kuin hän oli nähnyt alikulkutunnelissa. Parasta hommassa kuitenkin oli, että sai kerrankin äänensä kuuluville ilman liitteitä.

Perjantaina kokoontui taas mummokerho, nyt oltiin sitten Minna-Marin luona. Kahvin ja pullantuoksu täyttivät kerrostaloyksiön. Puheet kiersivät tuttuja uria, kukaan ei nyt ollut kuollut, joten Hanna-Kaisa oli vain vähän äänessä. Sen sijaan Raija oli löytänyt pari uutta ja mielenkiintoista sairauksiin liittyvää artikkelia ja selosti ne perinpohjaisesti.
Laimilla puhe kääntyi taas nuorien mollaamiseen:
- Kyllä se nuoriso on vallatonta, totesi hän taas saarnansa lopuksi.
- Niin, vaikka onhan meilläkin omat kujeemme, totesi Minna-Mari ja nosti kahvikupin huulilleen neonkeltaisilla sormillaan.