Matkalla

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Edellisen juttuni lopuksi jäin työntelemään kylvökonetta pellolle, punainen siilitukka tuulessa huojuen. Jämähdin pellon mutaan ja kiihkossa kirjoitettuihin rakkausrunoihin. Matka kirjailijaksi jäi puolitiehen. Ystäväni Robert Brantberg, ehti oivallisessa kommentissaan rynniä rynnäkkötykin varmuudella teekkarista kirjailijaksi asti. Kirjoittaessani tällä erää viimeistä juttua blogiin, päätin seurata samaa uraa. Varmistan, ettei nuoren kirjailijan matka katkea puolitiehen.

Alkuun kirjoitin runoja puhtaasti kirjakielellä. Pian huomasin, että minulla on paljon enemmän sanottavaa, jos kirjoitan omalla murteellani. Kun sain kasaan kokoelman verran murrerunoja, naputtelin ne puhtaaksi isoisän kirjoituskoneella ja lähetin WSOY:lle. Puolen vuoden kuluttua sieltä tuli vastaus, joka meni tiivistetysti näin: “Murteella kirjoitetut runot eivät ole toimivia, koska kaikki eivät niitä ymmärrä. Murre rajaa tarpeettomasti lukijapiiriä.” Uskoin kerrasta. En lähettänyt runokokoelmaani enää muille kustantajille.

Kirjailijan haaveet jäivät kymmeneksi vuodeksi. Muutin Lapin tuulisilta tuntureilta selluloosan hajuiseen Kemiin. Kävin iltalukion ja tekun. Kun Kemistä ei löytynyt töitä poliittisesti sitoutumattomalle, päädyin kännykkäbuumin sekoittamaan Ouluun. Työpaikka löytyi Kempeleestä LK-Productsilta. Hetkessä minulla oli omakotitalo nukkumalähiössä ja nousujohteinen urakehitys, näennäisen turvattu tulevaisuus ja mahdollisuus vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Oli kaikki mitä terve sikiö tarvitsi elääkseen. Mutta kaipasin vanhaa ihastustani, kirjoittamista.

Kun kesälomalla Hailuodon hiekkarannalla, lueskelin vanhaa muistivihkoani, yksi kuvaelma tarttui silmään: ”Paikkaan, johon koski laski suureksi suvannoksi, laittelivat miehet verkkojaan. Puinen vene natisi nuoremman miehen soutaessa tasaisin, rauhaisin vedoin. Turrakkoinen mustanharmaapartainen ukko laski verkkoja veteen. Ilta oli tyyni ja aurinkoinen. Lämpöä jokunen hullu aste. Tyypillinen Lapin syysilta.”

Jatkoin tarinaa kirjoittamalla kuittien takapuolelle. Kotona istuin tietokoneella naputtelemassa. Maltoin tuskin nukkua. Olin varma, että lause kantaisi minua kokonaiseen romaaniin asti. Kun olin saanut muutaman sivun valmista tekstiä, annoin kopiot muutamille työkavereille signeerattuna sanoin: Tässä ovat tulevan kirjani ensimmäiset sivut. Varmistin, etten tällä kertaa luovuttaisi. En, vaikka saisin käsikseeni kielteisen kustannuspäätöksen.

Esikoisromaanini Kiehisiä julkaistiin vuonna 1999. Kirjoitin käsiksestä seitsemäntoista eri versiota. Alku, jonka muistivihostani löysin, pysyi muuttumattomana.

Jos tämä olisi dokumenttielokuva, niin tähän kohtaan sopisivat loppufanfaarit lopputeksteineen, kirjailijan seistessä palkintokorokkeen ylimmällä pallilla, hävittäjälaivueen tehdessä kunniaa ylilennolla. Mutta kun ei ole, niin tyydyn taikomaan johtoajatuksen edellä olevasta niille, jotka vasta haaveilevat kirjan kirjoittamisesta: Ei pidä antaa periksi. Koskaan ei ole myöhäistä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi jumiin.