Outolintu Lapinmaassa

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Tämä aamu ei lähtenyt kovin kummoisesti liikkeelle. Kirjailijaseuran pikkujouluissa venähti aamupuolelle asti. Hyvä porukka ja hyvä meno. Olo on sitten sen mukainen. Askel on lyhyt kuin vaarilla ja parranajo sattuu. Normipäivä.

Tällaisena päivänä, kun kello loksahti juuri kahteentoista ja ikkunaverhot ovat vielä kiinni, ei jaksa suunnitella suuria eikä ottaa rajusti kantaa. Niinpä päädyin muistelemaan vanhoja. Tulin miettineeksi miten aloin kirjoittamaan?

Yläasteella halusin tehdä vaikutuksen tyttöön, joka lyhyessä mekossaan kiusoitteli minulle. Olin rakastunut siilitukkaani myöten. Kirjoitin runoja, jotka pulppusivat romantiikkaa, pohtivat lemmen ylevyyttä ja ihmissuhteiden ainaista vaikeutta. Ah, mitä siirappista skeidaa! Sopivia tilanteeseen, kun suonissa virtasi puhdasta testosteronia. Motiivit olivat vihreässä mekossa ja tytössä, jonka halusin viedä koulun taakse metsään ja kaataa heinikkoon. Kun kunnon tytölle ei tuollaista voinut suoraan ehdottaa, niin lurittelin runoja päästäkseni lähelle. Näin jälkikäteen ajatellen: on sitä paskempiakin syitä runoiluun.

Jos en lopulta muuta saanutkaan, niin sain kipinän kirjoittaa. Yöllä huoneessani, talon jo nukkuessa, kuuntelin Maukkaa Natikasta ja kirjoitin runoja. Kun äidinkielen tunnilla luettiin Poen Amontilladotynnyri, niin silloin napsahti. Halusin kirjoittaa yhtä hyviä novelleja kuin Poe. Rustasin ruutuvihkoon sinisellä tussilla tarinoita linnoista ja kostoista, kuolleiden maailmasta ja kieroutuneesta mielestä.

Kun sain novellin valmiiksi, kiikutin sen siskon miehelle luettavaksi. Kaikesta kökkösyydestään huolimatta, ne olivat jollain tavalla hyviä, koska Jorma jaksoi niitä kehua. Innostuin tuosta ja lähetin kaksi tarinaa Riekkolehden kirjoituskilpailuun. Tuloksena oli jaettu ykköstila. Kotona äiti kommentoi saavutustani: ”Älä sitte kuvittele alkavasti kirjailijaksi, ettei pietä hulluna niinko Ismoa.” Ismo oli suvun mustalammas. Kausijuoppo metsuri, joka asusteli yksinään pienessä mökissä kotipihan perällä ja sätkä suupielessä kirjoitteli juttuja lehtiin. Meilläpäin kirjoittamista ei pidetty oikeana työnä.

Yökaudet istuskelin huoneessani kirjoittamassa ja mietin, mitä työtä alkaisin tekemään. Mikään muu ei kiinnostanut kuin kirjoittaminen, eikä sillä voinut elää. Isä rinnasti kirjoittamisen onkimiseen ja toisteli vanhan kansan sanontaa: ”Joka kesät kaikki onkii, sillä talvella nälkä persettä ronkii”. Ei ehkä kannustavin kommentti, mutta täytyy myöntää, että nykyisessä apurahatilanteessa, isän sanoissa on vinha perä.

Päädyin siihen, että en lähtenyt opiskelemaan mihinkään. Olin työttömänä. Väliin tein hartiapankilla pätkätöitä. Lähinnä auttelin yhtä eläkemummoa hoitamaan tiluksiaan. Minulla oli punainen siilitukka ja farkkuliivi täynnä hakaneuloja. Kotimaalehden mukaan olin Enontekiön ainoa punkkari. Mahdoin olla näky syksyn mustaamalla pellolla kylvökonetta työntäessä. Outolintu Lapinmaassa. Öisin kirjoitin juttujani ja haaveilin tulevani joku päivä kirjailijaksi. Se päivä koitti ja se onkin jo oma tarinansa.