Petteri Punakuono ja muuta mutinaa

Tämä juttu ja muita hyviä löytyy osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Tänä aamuna heräsin varhain. Ulkona oli vielä pimeää. Keitin kahvit ja muistin pohjoisen reissullani syntyneen pienen jouluisen oivalluksen. Ajaessani Oulua kohden huomasin, että lappalaiset olivat ajaneet porot Talvatuksen aitaukseen. Erotus oli meneillään. Radiosta tarttui korvaan laulu: ”Petteri Punakuono oli poro iloinen…”. Mieleen tuli kuva lentävästä valjakosta, jota Petteri veti. Hienot sarvet heiluivat, nenä loisti ja kellot kilkattivat. Silloin välähti: eihän urosporoilla ollut sarvia jouluna. Petteri olikin siis Paula tai mikä pahempaa: joulupukki oli kuohinut Petterin. Hyvänmielen lähettiläs oli tehnyt Petteristä munattoman työorjan. Todisteet olivat kiistattomat: purtuilta poroilta kun eivät sarvet putoa. Pohdin, että liekö tuo Petteri niin kovin iloinen oli. Vielä tänäänkin tuo jaksoi hymyilyttää. Päivä lähti kivasti liikkeelle.

Päivä eteni rennoissa merkeissä. Sain uutta tekstiä käsikseen aikaiseksi ja kävin korjaamassa sitä kahvilassa kupposen ääressä. Netissä webatessa huomasin, että Pauliina oli kommentoinut edellistä juttuani. Ihan varmasti sillä oli siis ollut ainakin yksi lukija. Ei paha.

Pauliina kirjoitti kommentissaan huomanneensa, että monelle kirjailijalle paikallisuus merkitsee enemmän, kuin hän oli ajatellut. Näinhän se on kohdallani. Juuriaan on turha kieltää. Jollei niistä varsinaisesti kirjoita, niin ne vaikuttavat kuitenkin taustalla. Antavat pohjaa sanoille ja mielipiteille. On helpompi kirjoittaa raikkaasti asioista joista tietää. Omakohtaista taustaa vasten voi luoda uuden näkökannan.

Kotiseutu minulla on vaihtunut useaan otteeseen. Peltovuoman kylästä Kemin kautta Kempeleeseen ja Ouluun. Välissä tuli asuttua vuosi Torreviejassa Espanjassa. Jokainen paikka, johon on kodin perustanut, on antanut uutta aihetta kirjoittamiseen. Kolmen edellisen kirjani tapahtumat sijoittuvat tai ainakin saavat alkunsa Kempeleestä, jossa tuli asuttua kymmenen vuotta.

Asuinpaikka ja asiat joiden parissa on touhunnut, antavat minulle kirjoittamisen aiheita. Esimerkiksi edellinen kirjan pohjaa aikaan kun työskentelin it-alalla, asuin vanhassa puutalossa Kempeleessä ja seurasin omakotitalolähiön elämää. Työn alla ovat käsikirjoitukset, joista toisen lähtöajatus syntyi kun opetin ongelmalapsia pommisuojassa Kemissä ja toinen kun aikanaan touhusin pienessä motellissa Kempeleessä.

Aiheita kirjoihini en erityisesti hae, vaan ne syntyvät itsestään. Jonkin ajatuksen ympärille alkaa hahmottumaan maailma, josta haluan kertoa. Kun suutahdan jostain, niin monesti vasta huomaan sellaisen maailman olemassaolon. Se, että otti pattiin, oli alullepanevana voimana edellisessäkin romaanissa. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta luvun kirjoitin asuessani Espanjassa.

Työn alla oli varsinaisesti romaani Maailmanparantaja Kuikkanen, mutta moninaisten tapahtumien vuoksi tuli tarve kirjoittaa miehisyydestä. Siitä millaista on olla mies tällä seudulla. Tuon luvun kirjoitin yöllä valtavalla vimmalla. Kun käsikirjoitusta muokkattiin kirjaksi, tuosta tekstistä muuttui vain yksi sana. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta pätkä loi kehyksen koko Kestävää kehitystä romaanille. Jos kursin kokoon tämän ja edellisen kirjoituksen ajatusta, niin se on varmaan lähinnä se, että minun pitää innostua aiheesta josta kirjoitan. Pitää olla sanottavaa. Tutuista asioista, ihmisistä ja seuduista löydän tuon helpoimmin.