Saamelainen ja lappalainen

(Kyseinen kirjoitus on julkaistu myös kulttuurilehti Hallauksen numerossa 13.)

Luin Pekka Aikion jutun Lapin Kansasta (29.1.2011). Siinä hän ihmettelee sitä, ettei saamelaisasioissa olla edistytty 20 vuoteen. Yhtenä ongelmana Aikio mainitsi sen, ettei Suomi ole ratifioinut ILO-sopimusta. Käytännössä sopimus tarkoittaa sitä, että alkuperäisväestön oikeudet maahan, veteen ja luonnonvaroihin taataan.

Löydettyäni vanhoista papereista tietoa oman sukuni vaiheista, ryhdyin tarkemmin pohtimaan syitä pattitilanteeseen. Huomasin, että Suomessa saamelaisten oikeuksien lisääminen merkitsee sitä, että muilta otetaan jotain pois. Miksi näin? Entä kuka oikeastaan on alkuperäisväestöä?

Kyseiset ajatuksia herättäneet paperit oli päivätty vuodelle 1999. Niillä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson Kyrö oli merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J.R.M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.

Isä oli siis kiistatta alkuperäisväestöä, mutta silti häntä ei hyväksytty Saamelaiskäräjillä saamelaiseksi. Samanlaisia sukupohjaisia hakemuksia oli papereiden mukaan tuolloin ollut 1172 kappaletta. Kun luin kielteisen päätöksen perusteita, niin menin aluksi ymmälleni ja samalla oivalsin, että juuri tässä vaiheessa mentiin metsään, kun ILO-sopimusta ryhdyttiin tulkitsemaan tarkoitushakuisesti. Osa alkuperäisväestöstä rajattiin sopimuksen ulkopuolelle.

Yhtenä kielteisen päätöksen perusteluna oli se, ettei papereista löytynyt tuoreempia merkintöjä lappalaisuudesta. Voitiin olettaa, että entiset lappalaiset olisivat nyttemmin siirtyneet tilallisiksi. Mutta eikö lappalaisuudessa ole kyse etnisestä ryhmästä, eikä suinkaan yhteiskunnallisesta luokituksesta, kuten oli kansalaissodan erottelu punaisiin ja valkoisiin? Tilallinen tai ei, on sukuni harjoittanut myös saamelaisiksi leimaavia elinkeinoja, kuten poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Perustelu ei vakuuttanut.

Toisena perusteena oli se, ettei isä puhunut saamea, jota pidetään tämän lappalaisnimitystä uudemman saamelaismääritelmän kriteerinä. Eikä isän kumpikaan vanhemmista puhunut saamea. Tässä kohtaa olin samoilla linjoilla Saamelaiskäräjien kanssa. Paitsi perustelujen perusteluissa: näin suurelle joukolle (1172) saamea puhumattomia, ei haluttu antaa äänivaltaa Saamelaiskäräjillä. Kerrassaan outo peruste kieltää oikeudet koska pyytäjiä on paljon. Perustelu tuskin pohjaa minkään kirjainyhdistelmän sopimukseen.

Kielellisin perustein isä ei ollut saamelainen. Silti hän oli alkuperäiskansaa, lappalaisten jälkeläinen, kytköksissä lappalaiseen kulttuuriin, perinteeseen, elinkeinoon, metsiin ja maihin. Kyse on määritelmästä: puhuttaessa alkuperäiskansasta, tulisi sen käsittää myös suomea äidinkielenään puhuvien oikeudet. Kyse on kahdesta alkuperäisväestön ryhmästä: saamelaisista ja lappalaisperusteisista. Kummallekin on turvattava oikeutensa. Koska Saamelaiskäräjät esiintyy alkuperäisväestön äänitorvena, pitäisi siellä molempien ryhmien saada äänensä kuuluville. Se on perusoikeus. Sitä kutsutaan demokratiaksi.

Jos pääpaino alkuperäisväestöön kuulumiselle on saamenkieli, niin siitä seuraa absurdeja ristiriitaisuuksia. Jos isä olisi ollut alkujaan syntyperäinen helsinkiläinen ja olisi mennyt naimisiin saamelaisen kanssa, niin hänet olisi hyväksytty Saamelaiskäräjille alkuperäiskansan äänioikeutettuna edustajana, samoin minut siskoineni. Vuosisatainen sukuhistoria ja ILO-sopimuksen ehtojen täyttäminen eivät tuota oikeutta suo.

On totta, että saamea puhuvat ansaitsevat kielelliset oikeutensa, kuten opiskelupaikkakiintiöt, oikeuden asioida virastoissa omalla äidinkielellään ja puitteet, jotka takaavat kielen säilymisen. Näitä oikeuksia on puolustettava ja edistettävä ponnekkaasti. Kieli ei saa kuitenkaan olla syy sivuttaa muiden alkuperäisasukkaiden yhtäläisiä oikeuksia maahan, kulttuuriin ja elinkeinon harjoittamiseen.

Ihmiset, joiden suvut ovat asuttaneet vuosisatoja pohjoisia seutuja, ovat lomittuneet kiinteäksi osaksi lappilaista perinnettä ja kulttuuria. Muna vai kana-keskustelua siitä, kenen suvut olivat, tulivat, menivät ja tekivät jotain ensimmäiseksi, voidaan jatkaa maailman tappiin asti. Ratkaisu ei riitelemällä löydy eivätkä asiat edisty. Nekään, joissa yhteisvoimin voitaisiin saada paljon aikaan. Vanha sanonta, ”sopu sijaa antaa”, sopii tähän erinomaisesti. Varsinkin, kun tilaa on täältä Oulun suunnalta katsottuna ihan jaettavaksi asti.