torstai 30. joulukuuta 2010

Vapahtaja Mannerheim

Pienvittuilija törmäsi tällaiseen Iltalehden juttuun Facebookissa ja intoutui kommentoimaan asiaa siellä. Nyt plätkäisen saman suuntaista kommenttia tänne kaiken maailman luettavaksi.


""Iltalehti Torstai 30.12.2010 klo 06.00

Unohdettu kirja paljastaa:
Marski esti Ruotsin miehityksen

Pääesikunnan tiedotuspäällikkö Kalle Lehmus katsoo Ruotsin pelastuneen Saksan miehitykseltä marsalkka Mannerheimin ansiosta.
Marsalkka Mannerheimin pysyvä, tiukan kielteinen aseen Ruotsin vastaisiin operaatioihin oli Saksan tiedossa.

Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim on saanut maassamme kansallissankarin aseman. Suomalaisten lisäksi myös ruotsalaisten tulisi omaksua Mannerheim sankarikseen, jos uskomme jatkosodan aikana Suomen armeijan päämajan tiedotuspäällikkönä toimineen eversti Kalle Lehmuksen muistelmia.

Lehmuksen mukaan Mannerheim esti Pohjois-Suomessa ja Lapissa olevien saksalaisten joukkojen käytön Suomen alueelta Pohjois-Ruotsia vastaan mahdollisesti suunnattavaan hyökkäykseen.

Salaisuus puhelimessa

Lehmus kertoo vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Tuntematon Mannerheim (Weilin&Göös) puhelusta, jossa Mannerheim oli ilmeisesti puolustusministeri Rudolf Waldenin kanssa keskustellut asiasta. Lehmus oli esittelykäynnillä Mannerheimin luona 6.8.1941 kun hän joutui puhelun todistajaksi.

"Merkitsin siitä muistiin vain, että kysymys oli vuosisataisten suhteiden tuhoutumisesta ja että hän, Mannerheim, ei salli sen tapahtuvan, vaikkapa sitten hänen olisi pantava vaakalaudalle oma asemansa ylipäällikkönä", kirjoittaa Kalle Lehmus kirjassaan.

Mannerheim oli hyvin tietoinen siitä, että Lehmus kuuli ja ymmärsi puhelun sisällön. Hän oli katseellaan viestittänyt asian salaisuudeksi.

Lehmus kertoo muutama päivä puhelun jälkeen saaneensa Helsingissä sosiaalidemokraattien johtajalta Väinö Tannerilta vahvistuksen, että Mannerheim oli torjunut saksalaisjoukkojen käytön Suomen maaperältä Ruotsia vastaan.

Saksa olisi halunnut turvata Ruotsin miehityksellä joukkojensa vapaan kuljetuksen itärintamalle, ennen kaikkea sen pohjoisosiin.

Lue lisää aiheesta torstain (30.12.2010.) Iltalehdestä.

JUHA KESKINEN
juha.keskinen@iltalehti.fi


http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010122912900545_uu.shtml

Pienvittuilijalla tuli mieleen, että Suomessa olisi syytä kirjoittaa Uusitestamentti uusiksi: on tuo Marski niin suuri vapahtaja täällä.
Jokunen vuosi sitten väitettiin, että Mannerheim pelasti Neuvostoliiton koska ei katkaissut Leningradin huoltotietä Laatokan yli.

Jos huoltotie olisi katkaistu, olisi kaupunki nääntynyt kokonaan ja Saksalta olisi vapautunut joukkoja Moskovan valtaamiseen.
Jos taas Neuvostoliitto olisi kaatunut, olisi koko maailma joutunut Saksan hallintaan.
Pelkkä Ruotsi...Pöh!Meidän Mannerheim pelasti koko maailman!
Aamen!

Mannerheim uskon julistusta ei haittaa, vaikka noista kaavailuista on tietenkin jätetty huomioonottamatta Neuvostoliiton oma vähäinen panos saksalaisten lyömisessä mm. jopa 22 miljoonan kaatuneen muodossa.
Ja se, että ehkä ne Leningradin saksalaisjoukot eivät kuitenkaan olisi Moskovaan päässeet.
Ja jos olisivatkin, niin mitä sitten: Vladivostogiin on matkaa!
Muuan Napoleon niminen tyyppi valloitti kerran Moskovan vain huomatakseen, ettei se nyt vielä mitään merkaa.

Tässä "uudemmassa" Ruotsia koskevassa väitteessä unohdetaan se, että Saksan ei kannattanut valloittaa Ruotsia, koska tämä näennäisesti puolueeton maa toimitti 80% Saksan tarvitsemasta rautamalmista.
Saksa sai aseisiinsa rautaa tarvitsematta pelätä, että kaivokset räjäytetään paskaksi.
Mitä pidemmälle sota eteni ja Saksan sotaonni heikkeni, sitä tärkeämmäksi tuo asia tuli.

Leikitäänpä ajatuksella, että Mannerheim tosiaan esti Ruotsin valloituksen sodan alkuvaiheessa?
Jos Saksa olisi miehittänyt Ruotsin, niin olisiko se jopa lyhentänyt maailmansotaa?
Ruotsin valloittaminen olisi sitonut muutenkin rajalliseksi osoittautuneita Saksan joukkoja. Lisäksi Ruotsin malmikentät olisivat olleet sotatoimien kohteina.
Juuri rautamalmin toimitukset Ruotsista mahdollistivat Saksan sodankäynnin.
Pidensikö Marski maailmansotaa?

Tämä nyt oli taas yksi kaavailu, mutta ei sen huonompi kuin nuo edellisetkään.
Eiköhän olisi aika lopettaa ylenpalttinen Mannerheimin palvonta.
Ei hän sentään koko maailmaa pelastanut, vaikka olisihan se meistä suomalaisista kivaa.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Matkalla

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Edellisen juttuni lopuksi jäin työntelemään kylvökonetta pellolle, punainen siilitukka tuulessa huojuen. Jämähdin pellon mutaan ja kiihkossa kirjoitettuihin rakkausrunoihin. Matka kirjailijaksi jäi puolitiehen. Ystäväni Robert Brantberg, ehti oivallisessa kommentissaan rynniä rynnäkkötykin varmuudella teekkarista kirjailijaksi asti. Kirjoittaessani tällä erää viimeistä juttua blogiin, päätin seurata samaa uraa. Varmistan, ettei nuoren kirjailijan matka katkea puolitiehen.

Alkuun kirjoitin runoja puhtaasti kirjakielellä. Pian huomasin, että minulla on paljon enemmän sanottavaa, jos kirjoitan omalla murteellani. Kun sain kasaan kokoelman verran murrerunoja, naputtelin ne puhtaaksi isoisän kirjoituskoneella ja lähetin WSOY:lle. Puolen vuoden kuluttua sieltä tuli vastaus, joka meni tiivistetysti näin: “Murteella kirjoitetut runot eivät ole toimivia, koska kaikki eivät niitä ymmärrä. Murre rajaa tarpeettomasti lukijapiiriä.” Uskoin kerrasta. En lähettänyt runokokoelmaani enää muille kustantajille.

Kirjailijan haaveet jäivät kymmeneksi vuodeksi. Muutin Lapin tuulisilta tuntureilta selluloosan hajuiseen Kemiin. Kävin iltalukion ja tekun. Kun Kemistä ei löytynyt töitä poliittisesti sitoutumattomalle, päädyin kännykkäbuumin sekoittamaan Ouluun. Työpaikka löytyi Kempeleestä LK-Productsilta. Hetkessä minulla oli omakotitalo nukkumalähiössä ja nousujohteinen urakehitys, näennäisen turvattu tulevaisuus ja mahdollisuus vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Oli kaikki mitä terve sikiö tarvitsi elääkseen. Mutta kaipasin vanhaa ihastustani, kirjoittamista.

Kun kesälomalla Hailuodon hiekkarannalla, lueskelin vanhaa muistivihkoani, yksi kuvaelma tarttui silmään: ”Paikkaan, johon koski laski suureksi suvannoksi, laittelivat miehet verkkojaan. Puinen vene natisi nuoremman miehen soutaessa tasaisin, rauhaisin vedoin. Turrakkoinen mustanharmaapartainen ukko laski verkkoja veteen. Ilta oli tyyni ja aurinkoinen. Lämpöä jokunen hullu aste. Tyypillinen Lapin syysilta.”

Jatkoin tarinaa kirjoittamalla kuittien takapuolelle. Kotona istuin tietokoneella naputtelemassa. Maltoin tuskin nukkua. Olin varma, että lause kantaisi minua kokonaiseen romaaniin asti. Kun olin saanut muutaman sivun valmista tekstiä, annoin kopiot muutamille työkavereille signeerattuna sanoin: Tässä ovat tulevan kirjani ensimmäiset sivut. Varmistin, etten tällä kertaa luovuttaisi. En, vaikka saisin käsikseeni kielteisen kustannuspäätöksen.

Esikoisromaanini Kiehisiä julkaistiin vuonna 1999. Kirjoitin käsiksestä seitsemäntoista eri versiota. Alku, jonka muistivihostani löysin, pysyi muuttumattomana.

Jos tämä olisi dokumenttielokuva, niin tähän kohtaan sopisivat loppufanfaarit lopputeksteineen, kirjailijan seistessä palkintokorokkeen ylimmällä pallilla, hävittäjälaivueen tehdessä kunniaa ylilennolla. Mutta kun ei ole, niin tyydyn taikomaan johtoajatuksen edellä olevasta niille, jotka vasta haaveilevat kirjan kirjoittamisesta: Ei pidä antaa periksi. Koskaan ei ole myöhäistä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi jumiin.

torstai 9. joulukuuta 2010

Outolintu Lapinmaassa

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Tämä aamu ei lähtenyt kovin kummoisesti liikkeelle. Kirjailijaseuran pikkujouluissa venähti aamupuolelle asti. Hyvä porukka ja hyvä meno. Olo on sitten sen mukainen. Askel on lyhyt kuin vaarilla ja parranajo sattuu. Normipäivä.

Tällaisena päivänä, kun kello loksahti juuri kahteentoista ja ikkunaverhot ovat vielä kiinni, ei jaksa suunnitella suuria eikä ottaa rajusti kantaa. Niinpä päädyin muistelemaan vanhoja. Tulin miettineeksi miten aloin kirjoittamaan?

Yläasteella halusin tehdä vaikutuksen tyttöön, joka lyhyessä mekossaan kiusoitteli minulle. Olin rakastunut siilitukkaani myöten. Kirjoitin runoja, jotka pulppusivat romantiikkaa, pohtivat lemmen ylevyyttä ja ihmissuhteiden ainaista vaikeutta. Ah, mitä siirappista skeidaa! Sopivia tilanteeseen, kun suonissa virtasi puhdasta testosteronia. Motiivit olivat vihreässä mekossa ja tytössä, jonka halusin viedä koulun taakse metsään ja kaataa heinikkoon. Kun kunnon tytölle ei tuollaista voinut suoraan ehdottaa, niin lurittelin runoja päästäkseni lähelle. Näin jälkikäteen ajatellen: on sitä paskempiakin syitä runoiluun.

Jos en lopulta muuta saanutkaan, niin sain kipinän kirjoittaa. Yöllä huoneessani, talon jo nukkuessa, kuuntelin Maukkaa Natikasta ja kirjoitin runoja. Kun äidinkielen tunnilla luettiin Poen Amontilladotynnyri, niin silloin napsahti. Halusin kirjoittaa yhtä hyviä novelleja kuin Poe. Rustasin ruutuvihkoon sinisellä tussilla tarinoita linnoista ja kostoista, kuolleiden maailmasta ja kieroutuneesta mielestä.

Kun sain novellin valmiiksi, kiikutin sen siskon miehelle luettavaksi. Kaikesta kökkösyydestään huolimatta, ne olivat jollain tavalla hyviä, koska Jorma jaksoi niitä kehua. Innostuin tuosta ja lähetin kaksi tarinaa Riekkolehden kirjoituskilpailuun. Tuloksena oli jaettu ykköstila. Kotona äiti kommentoi saavutustani: ”Älä sitte kuvittele alkavasti kirjailijaksi, ettei pietä hulluna niinko Ismoa.” Ismo oli suvun mustalammas. Kausijuoppo metsuri, joka asusteli yksinään pienessä mökissä kotipihan perällä ja sätkä suupielessä kirjoitteli juttuja lehtiin. Meilläpäin kirjoittamista ei pidetty oikeana työnä.

Yökaudet istuskelin huoneessani kirjoittamassa ja mietin, mitä työtä alkaisin tekemään. Mikään muu ei kiinnostanut kuin kirjoittaminen, eikä sillä voinut elää. Isä rinnasti kirjoittamisen onkimiseen ja toisteli vanhan kansan sanontaa: ”Joka kesät kaikki onkii, sillä talvella nälkä persettä ronkii”. Ei ehkä kannustavin kommentti, mutta täytyy myöntää, että nykyisessä apurahatilanteessa, isän sanoissa on vinha perä.

Päädyin siihen, että en lähtenyt opiskelemaan mihinkään. Olin työttömänä. Väliin tein hartiapankilla pätkätöitä. Lähinnä auttelin yhtä eläkemummoa hoitamaan tiluksiaan. Minulla oli punainen siilitukka ja farkkuliivi täynnä hakaneuloja. Kotimaalehden mukaan olin Enontekiön ainoa punkkari. Mahdoin olla näky syksyn mustaamalla pellolla kylvökonetta työntäessä. Outolintu Lapinmaassa. Öisin kirjoitin juttujani ja haaveilin tulevani joku päivä kirjailijaksi. Se päivä koitti ja se onkin jo oma tarinansa.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Petteri Punakuono ja muuta mutinaa

Tämä juttu ja muita hyviä löytyy osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Tänä aamuna heräsin varhain. Ulkona oli vielä pimeää. Keitin kahvit ja muistin pohjoisen reissullani syntyneen pienen jouluisen oivalluksen. Ajaessani Oulua kohden huomasin, että lappalaiset olivat ajaneet porot Talvatuksen aitaukseen. Erotus oli meneillään. Radiosta tarttui korvaan laulu: ”Petteri Punakuono oli poro iloinen…”. Mieleen tuli kuva lentävästä valjakosta, jota Petteri veti. Hienot sarvet heiluivat, nenä loisti ja kellot kilkattivat. Silloin välähti: eihän urosporoilla ollut sarvia jouluna. Petteri olikin siis Paula tai mikä pahempaa: joulupukki oli kuohinut Petterin. Hyvänmielen lähettiläs oli tehnyt Petteristä munattoman työorjan. Todisteet olivat kiistattomat: purtuilta poroilta kun eivät sarvet putoa. Pohdin, että liekö tuo Petteri niin kovin iloinen oli. Vielä tänäänkin tuo jaksoi hymyilyttää. Päivä lähti kivasti liikkeelle.

Päivä eteni rennoissa merkeissä. Sain uutta tekstiä käsikseen aikaiseksi ja kävin korjaamassa sitä kahvilassa kupposen ääressä. Netissä webatessa huomasin, että Pauliina oli kommentoinut edellistä juttuani. Ihan varmasti sillä oli siis ollut ainakin yksi lukija. Ei paha.

Pauliina kirjoitti kommentissaan huomanneensa, että monelle kirjailijalle paikallisuus merkitsee enemmän, kuin hän oli ajatellut. Näinhän se on kohdallani. Juuriaan on turha kieltää. Jollei niistä varsinaisesti kirjoita, niin ne vaikuttavat kuitenkin taustalla. Antavat pohjaa sanoille ja mielipiteille. On helpompi kirjoittaa raikkaasti asioista joista tietää. Omakohtaista taustaa vasten voi luoda uuden näkökannan.

Kotiseutu minulla on vaihtunut useaan otteeseen. Peltovuoman kylästä Kemin kautta Kempeleeseen ja Ouluun. Välissä tuli asuttua vuosi Torreviejassa Espanjassa. Jokainen paikka, johon on kodin perustanut, on antanut uutta aihetta kirjoittamiseen. Kolmen edellisen kirjani tapahtumat sijoittuvat tai ainakin saavat alkunsa Kempeleestä, jossa tuli asuttua kymmenen vuotta.

Asuinpaikka ja asiat joiden parissa on touhunnut, antavat minulle kirjoittamisen aiheita. Esimerkiksi edellinen kirjan pohjaa aikaan kun työskentelin it-alalla, asuin vanhassa puutalossa Kempeleessä ja seurasin omakotitalolähiön elämää. Työn alla ovat käsikirjoitukset, joista toisen lähtöajatus syntyi kun opetin ongelmalapsia pommisuojassa Kemissä ja toinen kun aikanaan touhusin pienessä motellissa Kempeleessä.

Aiheita kirjoihini en erityisesti hae, vaan ne syntyvät itsestään. Jonkin ajatuksen ympärille alkaa hahmottumaan maailma, josta haluan kertoa. Kun suutahdan jostain, niin monesti vasta huomaan sellaisen maailman olemassaolon. Se, että otti pattiin, oli alullepanevana voimana edellisessäkin romaanissa. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta luvun kirjoitin asuessani Espanjassa.

Työn alla oli varsinaisesti romaani Maailmanparantaja Kuikkanen, mutta moninaisten tapahtumien vuoksi tuli tarve kirjoittaa miehisyydestä. Siitä millaista on olla mies tällä seudulla. Tuon luvun kirjoitin yöllä valtavalla vimmalla. Kun käsikirjoitusta muokkattiin kirjaksi, tuosta tekstistä muuttui vain yksi sana. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta pätkä loi kehyksen koko Kestävää kehitystä romaanille. Jos kursin kokoon tämän ja edellisen kirjoituksen ajatusta, niin se on varmaan lähinnä se, että minun pitää innostua aiheesta josta kirjoitan. Pitää olla sanottavaa. Tutuista asioista, ihmisistä ja seuduista löydän tuon helpoimmin.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Kirjailijatauti

Tämä juttu ja muita hyviä löytyy myös osoitteessa:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Robert Brantberg riemastui, kun edellisessä jutussani pääsin kirjailijan arkeen. Tulin kommentin pohjalta miettineeksi enemmänkin aihetta. Mistä syntyy pakko kirjoittaa? Pohdittuani tuota hetkisen, päädyin siihen tulokseen, että aihe on liian moniselitteinen. Tuntui tylsältä kirjoittaa siitä. Päätin kirjoittaa siitä, mikä innostaa minua laittamaan itseni paperille.

Eniten minua inspiroi kirjoittamaan kusetus. Silloin kun tunnen, että joku vetää höplästä niin, että lotina käy, silloin iskee suoranainen pakko kirjoittaa. Hurmioitunut viha. Ihan jokainen vedätys ei tietenkään sytytä. Tärkeää on se, kuka kusettaa. Mitä suurempi, vahvempi ja auktoritäärisempi jymäyttäjä on, mitä suurempaa kunnioitusta nauttii, sitä enemmän minua pännii. Luotettua asemaansa hyväksikäyttävät saavat otsani punoittamaan.

Tärkeimpiä lähteitä kusetuksen havaitsemiseen ovat iltapäivälehdet. Ne ovat huippua sen vuoksi, ettei niiden jutuissa ole juurikaan kritiikkiä käytetty. Jos joku julkkis Pulkkis sanoa lupsauttaa, että huomenna tulee maailmanloppu, niin se on hilkulla päätyä etusivulle painettuun julkaisuun. Taustoja ei tarkisteta lehdessä, joka elää lööpeillään. Edellisessä kirjassani oli jopa otteita iltapäivälehdistä. Niiden turhamaisuus ja mitään merkityksettömyys ovat oma maailmansa. On julkkista ja julkkikseksi suhteella julkkikseen tulleita, on cross mediaa kommentteineen siitä, kuka tanssi urheasti. Mahtavaa potentiaalia. Kahvikupin ääressä, lehti kädessä, on kuin olisi Liisan ihmemaassa.

Tekstitv on toinen hurmioituneen vihan sytyttäjä. Pääsääntöisesti seuraan sitä Ylen puolelta. Muutaman palstan mittaiset pikku-uutiset kotoa ja maailmalta ovat hyvä inspiraation lähde. Esimerkki tällaisesta on Pienvittuilijan päiväkirjaan kirjoittamani juttu (perjantaina 18. syyskuuta 2009). Samalle päivälle sattui kaksi toisiaan vastaan sotivaa uutista. Arvanette kumman uutisen suuntaan on media sittemmin sanoja vuodattanut. Tästä aiheesta syntyi juttu Totuus=tarpeeksi toistettu valhe.





























Aina ei provosoitumisesta ole hyötyä, joskus asia on toisinpäin. Jokin luettu juttu saattaa hairitä sitä, mitä olen juuri tekemässä. Otsan punoittaminen vetää suunnitelmat uusiksi. Tuore esimerkki on eiliseltä. Minun piti jatkaa lapsuuteeni sijoittuvan romaanin kirjoittamista. Vuorossa olisi ollut pikku poikana koettu miesten reissu jolle pääsin. Tiedossa kaljaa, punaista Jaffaa ja Enontekiön kuuluisin ilotyttö. Ennen sitä tuli lipsahdettua lukemaan Iltasanomia kahvikupin ääreen. Sieltähän se sitten iski. Kusetus! Maabrändivaltuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila heitti ilmoille ohjeen, jota ei itse ole noudattanut. Lapsuusaika sai jäädä niille sijoilleen, oli kirjoitettava välittömästi tuosta. Onneksi oli kuitteja, joiden taakse rustata.

Kirjoittaessa innostuksen vallassa ajantaju sumenee. Puhelin saa soida. Kaveri heittää kommenttia kuuroille korville. Ahtaudun pieneen lokeroon, jonne ei mahdu muita. Kun sitten saa kirjoitettua vihan pois mielestään, tulee parempi olo. Olemus rentoutuu. Otsan punoitus laskee ja syke tasaantuu. Puhelimeen kykenee vastaamaan. Vessahätä, jonka olemassaoloa ei vauhdin huumassa huomannut, ilmoittaa itsestään.

Jos tätä ei ole nykyaikana diagnisoitu sairaudeksi, niin ihme on. Jollei tosiaan ole, niin nimeän sen kirjailijataudiksi. Oireet ja niiden synnyttäjät vaihtelevat, mutta aina ne ovat vakavia. Tauti on kaiken lisäksi parantumatonta laatua. Se joka ei sitä sairasta, ei voi ymmärtää kirjailijan hajamielisyyttä luodessaan. Eikä joskus erikoistakin arvojärjestystä. Pienessä mittakaavassa: ruoka saattaa jäähtyä lautaselle, tiskit jäädä tiskaamatta, elokuvan alku näkemättä, auto lämmittämättä ja pyykit viikaamatta. Suuremmissa puitteissa saattavat sotasyylliset kääntyä syyttömiksi ja päinvastoin. Aistiharhaisuutta jos jokin. Tauti on tänäkin päivänä osassa maailmaa hengenvaarallinen. Se on todistetusti syynä siihen, että kirjailijat ovat kärkipaikoilla diktaattorien, ketkä pitää vaientaa-listoilla.

Ps: Juttu maabrändivaltuuskunnan kusetuksesta ei nyt sopinut sotkemaan tätä juttua. Ehkä johonkin myöhempään sitten.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Itsensäpaljastamisesta

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Viimeksi kun kirjoitin tätä blogia, niin yksinäinen kettu juoksi pihakaivolla. Äsken yksinäinen pultsari kerjäsi kolikkoa Sivan kulmilla, kun hain maitoa ja leipää. Tuttuja metsästäjiä molemmat veikot. Olen tullut takaisin Ouluun.

Tänne lopputtoman tuntuista matkaa ajellessa, mieleen pyrähti kotipuolessa sukulaisten kanssa katsottu Freetime Machos. Se, etteivät lähisukulaiset heti tunnistaneet minua dokumentin lukijaksi. Ei vaikka luin otteita omasta kirjastani, jonka jokaisen lähisukulaisen on osattava ulkoa vaikka keskellä yötä kysyttäisiin. Se sieppasi välittömästi. Toki ensi-illan kunniaksi korkatut punaviinipullot saattoivat häiritä tulkintaa. Mutta nöksähtämistäni ne eivät hidastaneet, ehkäpä päinvastoin.

Olin ollut vuoden kuvausryhmän piirittämänä, kantanut mikkiä ja lukenut otteita studiossa. Olin laittanut itseni peliin. Paljastunut. Toki halusin jokaisen vaatimattoman taiteilijan tavoin, että työni tulos tunnistetaan heti. Sitä palvotaan tai vähintään sen edessä kumarretaan. Jokainen osaa ulkoa sen, mitä sivulla 78 sanotaan.

Tai ehkä syy oli jossain ihan muualla. Ehkä suutahdin tuolle ajalle, jota Freetime Machos kuvaa. Vuosi 2007 oli kaikinpuolin surkea. Heikosti meni joka rintamalla ja rintaman takana. Jopa Rajalla Kustannus, jolle olin antanut romaanini Kestävää kehitystä julkaisuoikeudet, oli alkanut epäilyttää. Olin varma, ettei kustantamo tule menestymään. Ja niin siinä valitettavasti kävikin. Paska vuosi. Olisi joutanut jo pakettiin, mutta päätyikin koko maailman katseltavaksi. Hyvää siinä vuodessa oli vain, että sain romskun aikaiseksi.

Tällaisia mietin ajaessani kohden Oulua, niin keskittyneesti, että sain Iissä peltipoliisin vilkauttamaan valoa. Kuudenkympin rajoitus. Ajoin kahdeksaakymppiä. Kalliita ajatuksia.

Ensimmäisen kirjan julkkareissa oli samanlainen epämääräinen fiilis, kuin Freetime Machosia katsoessa. Odotin jännittyneenä mitä ihmiset kirjasta sanovat. Huomaavatko he heti, mitä olin kirjan nimellä tahtonut sanoa. Oli kuin olisi ollut munasillaan ja odottanut, että jokainen huomaa pienentyneet pakarat. Kirjojen osalta itsensä paljastamiseen on jo hieman tottunut. Oman elämän vilauttaminen kirjan lehdillä, ei saa aikaan ihan mahdottomia sydämentykytyksiä. Jonkinlaista adrenaliinitason nousua kuitenkin.

Mukanaolo dokumentissa oli ihan oma juttunsa. Siinä ei voinut itse päättää, missä yhteydessä omat ajatukset tulevat esille. Oma persoona ja oma kirja, olivat toisen taiteilijan työkaluja. Vaikka tulos on loistava, ei asia ole itselle niin yksiselitteinen. Vähän kuin päätyisi pippeli paljaana lentokentän lähtöterminaaliin, kun oli tarkoitus mennä yöllä vessaan.

Ps. Freetime Machos ensiesitys TV1:ssä torstaina 30.12 kello 21.05.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Pikkukylän homot

Tämä Pienvittuilijan juttu löytyy myös osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Julkisuudessa myllertänyt homokeskustelu on saavuttanut sellaisen pisteen, että sen toivoisi jo loppuvan. Kun Päivi Räsänen räväytti sanoa, että hyväksyy homot, muttei homosuhteita, niin mielestäni ajattelevalla ihmisellä ei voi olla siihen enää lisättävää. Selkokielellä kommentti tarkoittaa samaa kuin, että sanoisi hyväksyvänsä ajokortit, muttei autoilevia ihmisiä.

Itse en ole juurikaan ottanut kantaa homokeskusteluun blogissani, enkä muutenkaan. Mitä nyt ehdotin, että Päivi Räsänen voisi ottaa oppia ydinaseeton Pohjola-hankkeesta ja julistaa lehdissä esitellyn tonttinsa homovapaaksi vyöhykkeeksi. Homoliitto kysymys on sen tyyppinen, ettei siihen saada koskaan sopua aikaiseksi. Omasta mielestään juuri sillä ainoalla ja oikealla tavalla Raamattua tulkitsevat, eivät koskaan tule hyväksymään homoja. Heille on turha tuputtaa omia näkemyksiään. Tädin sanoin: seinille on turha puhua!

Nyt inspiraation kirjoittaa homoaiheesta antoi kotikylän raitti. Tässä tutussa huoneessa istuessa ajatukset luikkivat ihan omia uriaan. Tulin miettineeksi, milloin kuulin ensi kertaa homoista tai lesboista? Milloin tapasin ensimmäisen kerran livenä ihan oikean homon?

Huomasin, että asia meni heti vaikeaksi. Pienessä Lapin kylässä ei ollut homoja eikä lesboja. Ei julkisia. Normaalin kuuden prosentin mukaan, kahdensadan asukkaan kylästä, olisi pitänyt löytyä kuusi lesboa ja kuusi homoa. Ei törmätty kylillä eikä metsissä. Homous pysyi kaapissa. Oli vanhoja poikia ja vanhoja piikoja, jotka eivät koskaan seurustelleet, mutta homoiksi ei heitä mainittu. Korkeintaan onnettomiksi reppanoiksi, jotka eivät löydä kumppania. Kasvoin lapsuuteni umpiheterossa maailmassa, jossa äiti oli nainen ja isä mies. Pojat juoksivat tyttöjen perässä ja tytöt kikattivat jos tykkäsivät siitä. Sen enempää en niistä asioista tiennytkään.

Ensimmäinen muistikuva mistään homomaisesta on yhden kylän ukon kommentti. Taisin olla silloin jotain seitsemän vanha. Ukko kyseli minulta pikku päissään tytöistä. Siitä olinko käynyt jo riiulla. Kun en heti osannut vastata laukoi ukko: ”Jaa, olekko sie semmonen homo? Enempi sie taijakki olla poikien perhän. Sinusta se tullee semmonen peräreiän kutittelija ja pippelin purija.” Mietin pitkään pippelin puremista. Homous ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta.

Ensimmäinen tv-sarja, jossa törmäsin homouteen, oli Kupla. Silloin olin jo toisella kymmenellä. Yläasteellakaan en muista törmänneeni mihinkään homomaiseen. Tytöt tekivät itsestään vaikeasti saatavia ja pojat parveilivat ympärillä jos uskalsivat. Muistan ensimmäiset arat pusut ja salaiset hipaisut. Jännityksen ja kun kavereiden kesken vouhotettiin siitä, kuka oli saanut keneltä ja mitä. Mahtavaa aikaa!

Mutta mitä jos olisinkin ollut homo? Miten olisin siitä selvinnyt?

On helppo samaistua pikkukylien homojen ja lesbojen hätään, sillä sitähän se on täytynyt olla. Jos olisin ollut homo, olisi täytynyt noudattaa Päivi Räsäsen onnelliseksi tekevää pidättäytymispolitiikkaa tai sitten touhuta salaa, jos olisi samanhenkisen sattunut löytämään. Olisi pitänyt muuttaa muualle heti kun se on mahdollista. Mahtavan ja jännittävän tilalle olisi tullut pelko ja häpeä.

Kylälle asettunut kettu pyydystää taas hiiriä pihakaivolla. Tuuhea häntä vilkuttaa lumikasan takaa. Sitä seuratessa mieleen tulee muutamia tuttuja vuosien takaa, jotka nyt tiedostan homoiksi. Aika moni on lähtenyt seudulta. Joku on päätynyt tappamaan itsensä. Pelko paljastumisen nöyryytyksestä ajaa ihmisen rankkoihin tekoihin. Nyt homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan täälläkin avoimemmin. Ajat ovat muuttuneet paremmiksi. Surullista, että Kirkko nimiseen pikkukylään sivistys ei ole vielä ehtinyt.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Sukulainen kaukaa

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy myös osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/


Istun huoneessani Enontekiön paukkupakkasissa ja mietin jutun juurta. Alunperin olin ajaellut kirjoittaa Venäjästä ja de-stalinisointiprosessista, mutta sukulaislöytö menneisyydestä muutti suunnitelmat. Asia on pakko saada sanotuksi. Nyt ei kynästä muuta irtoa.

Penkoessani vanhaa lipastoa, törmäsin outoon paperiin. Se oli päivätty vuodelle 1999. Siinä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Olin tipahtaa tuolilta. Isä piti itseään saamelaisena! Millä perusteella?

Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson kyrö on merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J.R.M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.

Oivalsin, ettei isä ollut itse paperia laatinut, moinen paperi kapulakielineen ja nimihirviöineen ei olisi syntynyt metsämiehen kynästä. Joku oli hoitanut isän asiaa tai kyseessä saattoi olla yhteishakemus. Tärkeintä kuitenkin oli, että isä piti itseään saamelaisena ja silloinhan minäkin olisin saamelainen. Minussa on saamelaista verta 300:n vuoden takaa!

Toki olen tiedostanut jo aikoja sitten, että minussa täytyy olla saamelaista verta. Sukuni on asustanut Lapissa ainakin vuodesta 1550 alkaen, joten on ihan varmaa, että pitkinä ja kylminä kaamosöinä esi-isä jos toinenkin on hairahtunut harrastamaan punkkajenkkaa saamelaisen pedissä. Ehkäisykeinojen puuttuminen on varmistanut väistämättömän lopputuloksen. Mutta Hindrich Jönsson Kyrö on virallisesti tunnustettu sukulaiseni. Se on olettamusta rankempi juttu. Hindrich on osa juuriani.

Täällä ketun juostessa pihan poikki ja ikiaikaisten tuntureiden näkyessä keittön ikkunasta, tuntuu mukavalta löytää pala omasta historiasta. Samalla se sekoittaa ajatuksia ja kiepauttaa arvossa pitämäni uskomukset päälaelleen.

Nuoruudestani muistan jatkuvat kiistat lantalaisten ja saamelaisten välillä. Milloin tapeltiin kalastus- ja metsästysoikeuksista, milloin maanomistuksesta. Muistan tapellun siitäkin, kuka on oikea saamelainen. Joskus tapeltiin muuten vaan. Ihan oikeitakin nyrkkitappeluita oli. Muutamassa olin itse mukana, väliin ottavana ja toisinaan antavana osapuolena. Jos joku olisi sanonut minun olevan saamelainen silloin kirkkaana kesäyönä, kun poski lappalaisen nyrkin turvottamana hiippailin kotiin, olisin tyrmännyt sanojan.

Vanhan paperin innoittamana webbailin netistä tietoa aiheesta. Löysin väittämän, että isäni jutun kaltaisia tapauksia, joissa saamelaisuutta olisi haettu kaukaisen esi-isän perusteella, olisi yli tuhat. Taitaakin olla niin, että jokaisessa lantalaisessa asuu pieni saamelainen ja toisinpäin.

Tämän oivalluksen jälkeen saamelaisten ja lantalaisten kiistat vaikuttavat entistä tyhmemmiltä. Ihmiset, jotka harjoittavat samaa ammattia, metsästävät samoissa metsissä, kalastavat samoissa vesissä ja naida nupsuttelevat keskenään, kinastelevat siitä ketkä ovat oikeutettuja elämään täällä. Typerää! Täällä on muutenkin hankala pärjätä. Se olisi helpompaa yhteistyötä tekemällä kuin keskenään riitelemällä. Kunnassa, jossa on tilaa yli neljä neliökilometriä nokkaa kohden, luulisi riittävän puuhamaata kaikille.

Isäni oli vuonna 1999 jo hyvin sairas, enkä tiedä hakiko hän koskaan oikeasti saamelaisuutta. Asiaa tässä paperille purettuani huomaan, että minulle se on yhdentekevää. Olen löytänyt unohdetun palan sukuni historiaa ja se on se mille annan arvoa.

torstai 28. lokakuuta 2010

Roosanauha ja Suomen yleisin syöpä

Tutkaili Roosanauha-kampanjan innoittamana eri syöpiä. Suomen yleisin syöpä onkin miesten eturauhassyöpä. Miksi miehiä ei seulota? Miksi seulontaa ei kehitetä tarkemmaksi, keräämällä rahaa kampanjoilla, kuten rintasyövän kohdalla menetellään?
Roosanauhan rinnalle kuuluisi Mustanauha-kampanja eturauhassyövän vastaiseen taisteluun!

Ote Wikipediasta:
...seulonnalla voidaan vähentää eturauhassyöpäkuolleisuutta 20-30 prosenttia ja että parantumaton syöpä vähenee kolmanneksella. Teho on rintasyövässä käytetyn mammografiaseulonnan tasoa.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Eturauhassy%C3%B6p%C3%A4

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Hyvä Matti!

Törmäsin netissä aforismiin: "Parisuhteen ei tarvitse olla ihmissuhde. (Matti Nykänen)."
Alkuun se tuntui ihan loogiselta. Onhan näitä:nähdään-sänkyyn-lähdetään suhteita.
Kritillisestä moraali-ikkunasta tirkistellessä, tuo ei tunnu heti ihmissuhteelta.
Sitten oivalsin, että sehän se vasta onkin oikea ihmissuhde. Siinä ihminen hakee ihmistä, ei mielipidettä eikä poliittista kantaa. Ihoa ja ihmisen lämpöä. Ei ehkä tavoiteltavin suhteen malli, mutta ihmissuhde puhtaimmillaan.
Paska aforismi Matti!
Mutta toisaalta eikö hyvä aforismi ole sellainen, että se laittaa miettimään?
Tämä laittoi.
Hyvä Matti!

No,tulihan siinä tietty mieleen kaikenlaiset lammasviritelmät, mutta ne jääkööt kommentoimatta...

torstai 30. syyskuuta 2010

Nokia Jeesus ei pelasta

Tänään 29.9.2010 oli tällainen uutinen Ylen teksti-tv:ssä.
Jos Nokian johtamisessa on vikaa, niin eikö syy ole Ollilan itsensä?














Mutta myönsikö Nokia Jeesus virheensä. Ei. Hän ei marttyyriksi ruvennut, vaan hän asetti itsensä ongelman yläpuolelle. Hän kommentoi Nokian ongelmaa kuin olisi sen ulkopuolella. Hän joka raapi persensä ruvelle, syyttää muita lakanoiden sotkemisesta.
Tämä Jeesus ei ala marttyyriksi ja hän vapahtaa vain itsensä.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Oppikirjoissa liikaa maskuliinisuutta?

Törmäsin päivänä syksyisenä tällaiseen tutkimukseen.
Sukupuolijäsennys perusopetuksen oppikirjoissa.
Eli oppikirjoista on laskettu erilaisia eläin- ja ihmishahmoja ja päätelty kumpaa sukupuolta ne edustavat.
Lähtökohtana on "tasa-arvo", mutta kuinkas ollakaan: tekijöinä on kaksi naista, joille näyttää olevan mahdotonta sulattaa miesenemmistöä missään osa-aolueella.
Erityisesti pisti silmään tuossa liirum laarumissa se, että kun vertaillaan tyttöjen ja poikien oppimista. Tyttöjen suhtautuminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen on yksinkertaisesti myönteisempää.
Poikien suhtautuminen matematiikkaan on hieman myönteisempää.
Vähättelevä hieman kalskahti heti silmään.

Naisparivaljakkoa ei tunnu yhtään haittaavan se, että suurin osa alempien luokkien koulukirjojen tekijöistä on naisia. Miehiä oli enemmistö vain yhdeksännen luokan matematiikan kirjojen tekijöissä.

Erityisesti tekijöitä näytti vaivaan se, ettei Jii Roikosen kuvittamassa äidinkielen ja kirjallisuuden harjoituskirjassa ollut lainkaan naishahmoja.

En tiedä oikein mitä tuosta pökäleestä ajattelisi: hieman huvittavaa, mutta samalla pelottavaa.
Tai eiköhän kaikki olennainen ollut tuossa sanassa: Pökäle
Kun kirjan tasa-arvosta kirjoittaa kaksi feministiä, niin tulos on ihan sama, kuin jos sen olisi kirjoittanut kaksi sovinistia: Pökäle!

Alla kokonaisuutena nautittavaksi:
http://www.oph.fi/download/126079_Sukupuolijasennys_perusopetuksen_oppikirjoissa.pdf

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Kysymyksiä uutisten takaa

Tämän päivän Ylen teksti-tv:ssä oli muutama ajatuksia herättävä uutinen (5.6.2010.















Tämäkö on sitten sitä demokratian vientiä sivistymättömiin maihin?
Tästäkö demokratiasta pitäisi maailman kansojen ottaa oppia?
Miksi tästäkään jenkkien hirmuteosta ei puhuta kovin pitkään, eikä kovin äänekkäästi?





















Holokausti oli ja meni.
Mikä ero on alistetulla palestiinalaisella ja alistetulla juutalaisella?
Jäävätkö juutalaisten natsimaiset teot tuomitsematta siksi, että pelätään leimautumista antisemitistiksi?
Miksi juutalaisvihalle on olemassa oma termi?
Miksi palestiinalaisvihalle ei ole olemassa omaa "haukkuma" nimeä?

lauantai 8. toukokuuta 2010

Naistyöpaikkojen lopetus harmittaa??

Eilisen päivän kalevassa (8.5.2010) on juttu joka on otsikoitu:
"Naistyöpaikkojen lopetus harmittaa Rautaruukin väkeä"
Jutussa henkilöstöjohtaja Heli Immonen valittelee palkanlaskennan siirtymistä Raahesta Seinäjoelle. Helipä kommentoi seuraavasti: "Nämä ovat sataprosenttisesti naistyöpaikkoja."

Entä sitten!
Mitä ihmeen merkitystä sillä on ovatko työpaikat mies- vai naistyöpaikkoja.
Miksi naistyöpaikan menetys on jotenkin suurempi asia kuin miestyöpaikan? Miksi asia pitää edes mainita?
Varsinkin, kun tämä nykyinen lama iski erityisesti miesvaltaisiin työpaikkohin, kuten rakennuksille.
Naisvaltaisiset työpaikat säilyivät paremmin, kuten hoitoala kokonaisuudessaan.
Vanhukset ja sairaat on hoidettava vaikka rakentaminen tökkii.

Miksi siis pitää erityisesti voivotella sitä, että nyt sattui nakki napsahtamaan naisvaltaiseen työpaikan osaan. "Pillusta saa plussaa!", totesi tuttu fiktiivihahmo.
Kommentti sopii hyvin tähänkin.
Olisiko Heliä harmittanut vähemmän, jos taas pari metallimiestä olisi saanut kenkää?
Lukuisissa laman kunniaksi julkistetuissa tutkimuksissa on todettu miesten selviävän työttömyydestä naisia heikommin.
Miehen perinteinen rooli perheenelättäjänä asettaa paineita miehen harteille.
Muinainen velvollisuus velvoittaa yhä, vaikka tasa-arvon(lue feminismin) nimissä muuta väitetään.

Otsikosta "naistyöpaikkojen menetys harmittaa", tulee sellainen olo, ettei miehistä ole niin väliä.
Koetappas kirjoittaa samanlainen juttu miesnäkökulmasta: "Mies työpaikkojen menetys harmittaa Haapaveden kuntaa."
Ei menisi läpi ja jos menisi, niin siitä saisi tosiaan kuulla.
Kiltti nykymies saisi taas niskaansa tuhatvuotisen naisten sorron, vaikka on itse siihen täysin syytön.

Naisten itsensä kannalta tällainen sukupuolten vastakkainasettelu ei ole hedelmällistä. Eikä miestenkään.
Ihan suoraan voidaan sanoa, että oikea tasa-arvo miesten ja naisten välillä toteutuu vasta, kun nais- etuliitteestä luovutaan.
Jompi kumpi on niskan päällä, eikä se suinkaa ole aina mies.

Lopuksi hieman asiasta ulkopuolella oleva, mutta miesten asemaa liippaava juttu, jonka haluan linkittää tänne omaankin blogiin:
"
TALOUSSANOMAT 7.4.2010
Sakari Nupponen

Miehet tekevät selvästi enemmän töitä kuin naiset – vuodessa jopa 30 prosenttia naisia enemmän. Tällä raadannallaan miehet pitävät pystyssä hyvinvointiyhteiskunnan, väittää asiantuntija. Hänen mukaansa naisen euro ei olekaan 80 senttiä, vaan euron verran, kun työtuntien määrä otetaan vertailussa huomioon. Lääkkeeksi hän vaatii joko naisten työtuntien lisäämistä tai palkankorotuksia miehille.

Emeritustutkija Pauli Sumanen vaatii miehille suunnattuja palkankorotuksia, jos tasa-arvo on tavoite tässä yhteiskunnassa. Hänen vaatimuksensa perustuu vuoden aikana tehtyihin todellisiin työtunteihin.

Sumasen mukaan julkisessa keskustelussa sotketaan käsitteet ansiotaso ja palkkataso. Miesten ansiotaso on korkeampi kuin naisten, mutta se johtuu siitä, että miehet tekevät selvästi enemmän työtunteja kuin naiset.

– Suomessa 999,999 promillea ihmisistä ei ymmärrä, että ansiotasolla ja palkkatasolla olisi mitään eroa. Kun Tilastokeskus sanoo, että naisen ansiot ovat 81 prosenttia miehen ansioista, sen pitäisi sanoa, ettei kuukausipalkkaisten miesten ja naisten eripituista työaikaa ole silloin huomioitu, Sumanen sanoo Taloussanomien haastattelussa.

– Jos se sanoisi, jokuhan voisi kysyä, mitä se palkkaero olisi, jos se huomioitaisiin. Tuon työaikaeron olemassaolon he ilmoittavat kyllä kaikissa muissa julkaisuissaan.

Sen sijaan, että naisen euro olisi 80 senttiä, se on Sumasen laskelmien mukaan 102 senttiä, kun kyse on nettoeurosta ja mukaan lasketaan ylityöt. Ilman ylitöitä naisen nettoeuro on keskituntipalkassa 104 senttiä. Naisen bruttoeuro ylityöt mukaan lukien on kuitenkin 94 senttiä.


Sumanen kirjoitti myös asiasta viikonvaihteessa Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa.

– Elämme yhä mieselättäjäyhteiskunnassa, hän kirjoitti ja sanoi, että hyvinvointiyhteiskuntamme romahtaisi, jos miehet eivät tekisi niin paljon töitä.

Kotityöt eivät
selitä eroa

Naisen euro on 80 senttiä -myytin lisäksi Sumanen haluaa särkeä myytin kotitöiden raskauttamista naisista. Miehet tekevät enemmän työntunteja siinäkin tapauksessa, että mukaan lasketaan kotityöt.
Hän viittaa sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiin.

– Parisuhteessa elävä mies tekee viikossa 8,5 tuntia enemmän yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä kuin naispuolinen kumppaninsa.

Sumanen myöntää, että se ei ole toki koko totuus.

– Muuten naiset tekevät Suomessa yli tunnin viikossa enemmän yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä kuin miehet, mutta ketä kiinnostaa oikeasti, tiskaako vanhapoika Vantaalta enemmän vai vähemmän kuin ikäneito Ikaalisista. Jos puhutaan perheiden työnjaosta, pitää käyttää parisuhteessa asuvien tilastotietoja vertailussa.

"Nyt tarvitaan
miespalkkaerä"

Tasa-arvon nimissä Sumanen korottaisi seuraavalla palkkakierroksella miesten palkkoja.

– Jos tähän asti on puhuttu naispalkkaerästä, kun on luultu, että naisilla on huonompi palkkataso, niin ei tasa-arvotyötä sovi jättää kesken, jos osoitetaan että miehillä on huonompi palkkataso, eli on alettava työstää miespalkkaeriä.

Sumasen vaatimuksena ei ole keventää miesten verotaakkaa laskemalla miesten veroprosenttia.

– Siihenhän hyvinvointiyhteiskunta viimeistään sortuisi. Kun naiset tekevät yhtä paljon työtä kuin miehet, niin veroprosentti tasoittuu ihan itsestään.

"Naisten maksettava enemmän
sairastamisesta ja eläkkeistä"

Palkkojen jälkeen Sumanen kävisi kiinni sairaus- ja eläkevakuutuksiin. Hän viittaa Stakesin julkaisemaan selvitykseen, jonka mukaan naiset maksavat sairausvakuutuksen tuloista 45 prosenttia, mutta naisten osuus julkisen terveydenhuollon ja vanhustenhuollon menoista on 59 prosenttia. Eli miehet joutuvat maksumiehiksi.

– Kun nuo työeläkeasiat ovat täysin kolmikannan hallussa, niin seuraavilla palkkakierroksilla on nekin asiat nostettava pöydälle ja alettava soveltaa Vanhasen ensimmäisen hallituksen Brysselistä anomaa ja saamaa lupaa vakuutusten riskinmukaiseen maksuun sukupuolten kesken.

Ja vielä yksi asia:

– Varusmies- ja siviilipalveluksesta kunnon palkka!

Nyt varusmiespalvelusta ei tilastoida lainkaan työksi.

Esimerkiksi alla olevasta kuvasta näkyvä Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimus sivuuttaa sen. Kuvio kertoo, paljonko miehet ja naiset käyttävät vuorokautisesta ajasta työhön, työmatkoihin sekä kotitalous- ja huoltotöihin koko vuoden ajalta mitattuna. Luvut ovat kymmenen vuoden takaa. Uusi selvitys on parhaillaan tekeillä.

Miehet tekivät rutkasti enemmän töitä














http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/04/07/miehet-painavat-toita-niska-limassa--naiset-eivat/20104864/139
"""""""

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Kuka hyötyy?

Ajattelin kommentoida ihan hirmu lyhyesti yhtä tapahtumakaavaa.

Jos sanon, että Meikästä vaan "koko kansan presidentti". Vain heikoin lenkki ei äänestä voittajaa, oletko sinä heikoin lenkki?
Tunnetko epävarmuutta elämässäsi? Miksi et liittyisi voittajiin? Mutta kun voitto tulee, tarvitsenko sinua?
Kuka hyötyy tästä?

1. Keskustan vahvamies Matti Vanhanen on saatu ahdinkoon pitämällä otsikoissa.
2. SDP:n presidenttiä Tarja Halosta on ahdisteltu loputtomilla valta/lautaskiistoilla.
3. Juuri tuli uutisista, että Jutta Urpiaisen ja Eero Heinäluoman kotisivuille on
hyökätty.
4. Mikä "koko kansan puolue" puuttuu porukasta, koko kansan presidentteineen?
5. Kaikille salaliittoteorioiden faneille: Kuka/ketkä ovat kaiken takana?
6. Ketkä polttivat saksassa valtiopäivätalon? (Olivatko he oikealta vai vasemmalta?)
6b. Onko jossain jo ollut puoluen joka on väitänyt olevansa vasemmalla, vaikka on ollut oikeasti ihan oikealla? Kaikkien asialla, vaikka on ollut vain muutaman asialla.
(Vihje: NSDAP, jotain kansallis"sosialistiseen" liittyvää.)
7. Ketkä ovat Suomessa "kauniita" ja "rohkeita"?
8. Ketkä vaativat, että jokaisen on tultava itse toimeen omillaan?
9. Ketkä ovat niitä, jotka tulevat toimeen hyvillä lähtökohdillaan elämään?
10: Ketkä ovat niitä, jotka vaativat niiltä kauhalla, joille on annettu lusikalla, kun itse ovat saaneet ämpärillä?
11. Ketkä ovat hyväosaisia ja luulevat oikeasti ansainneensa sen?
12. Ketkä ovat oikeasti niin typeriä, että eivät kyseenalaista kotoa saamaansa "tietoa"?
13. Mikä puolue löytyy pisuaarin tähtäysmerkistä vapun alla?



torstai 11. helmikuuta 2010

Sarjassamme, mitä on uutisten taustalla: Kritillillinen suvaitsevaisuus

Moni on varmaan kuullut sanonnan: Kristillinen suvaitsevaisuus. Kuuluu samaan kategoriaan kuin kristityn oikeudenmukaisuus. Mutta mitäpä pitääkään sisällään tämä sanonta niin sievä.













Homot hyväksytään, muttei oikeasti hyväksytä. Eihän kirkolla ole muuta virkaa vihkimisessä kuin siunata. Jos sitä ei tee niin ei tee mitään.
Niin mutta jutun mukaan homojen puolesta rukoillaan, jos huvittaa siis. Ei ole pakko. Ei jos homokammo pappi parkaan iskee.
Helvettiin tuollainen lepertely. Sanoisivat edes, etteivät tykkää hinteistä ja sillä hyvä. Myöntäisivät olevansa vanhoillisia konservatiiveja, jotka uskovat jeesuksen uuteen tulemiseen, mutteivät sukupuoliseen tasa-arvoon. Mutta eiväthän ne myönnä. Kierrellään ja kaarrellaan pitäjiä kuin Paavo Väyrynen jalasmökillään.

Mikä muu instituutio voi harjoittaa noin suoraa syrjintää?
Mikä muu kuin valtiollinen kirkkomme?

Aikanani it-alalla törmäsin lauseisiin, joilla kuvailtiin yrityksen arvoja. Niillä ei ollut kissanhännän vertaa kaikupohjaa todellisuudessa. Paskan jauhamisen aatelia.
Kirjassani Kestävää kehitystä kuvaan, kuinka heikosti kävi varsinkin yhdelle niistä. Yksilön kunnioittamiselle.
Samalla linjalla ja kirkkaasti on lause: kristillinen suvaitsevaisuus.
Siinä hukkuu taas yksilön kunniottaminen.
Mutta mukaillakseni edelleen Kestävää kehitystä totean. "Älkää homot ja lesbot olko moksiskaan kirkon nuivasta suhtautumisesta. Se on vain uusi haaste ja mahdollisuus."
Jos et ymmärtänyt ironiaa, niin lue kirja.

torstai 28. tammikuuta 2010

Sarjassamme, mitä on uutisten taustalla: Nokia musertaa

Edellisessä jutussani pohdiskelin sitä, mitä uutinen Turkista mahtaa oikein pitää sisällään. Yhdysvaltojen ahdistelun synnyttämää pakkoa saada tuloksia aikaan terroristijahdissa, kidutuksia kidutusvälineitä valmistavassa maassa. Mahdollisesti yliopistoväen, opiskelijoiden ja opettajien raakaa vaientamista.
Ensimmäisen uutisen jälkeen ei tule enää uutisia. Ihmiset ovat vieläkin varmasti pidätettyinä ja viruvat vankityrmissä peloissaan. Vaikkei ketään olisi vielä kidutettukaan, niin se voidaan aloittaa jo huomenna. Ja vaikkei sitä koskaan tehtäisikään, niin pelko omasta kohtalosta on pidätetyillä todellista.

Tänään oli teksti-TV:ssä hieman mitättömämpi uutinen:















Mutta mitä onkaan päällisin puolin positiivisen uutisen taustalla.
"liikevoitto ilman kertymiä nousi...liikevaihto laski viitisen prosenttia."
Normaalissa kaupankäynnissä lähes mahdoton yhtälö: myynti putoaa, mutta voitto kasvaa.
Nokian tapauksessa tämä saavutetaan suuruudella. Isomman oikeudella lyödään pienempiä lättyyn niin, että tuntuu. Kun valmis puhelin maksaa vähemmän, mutta tuottaa enemmän voittoa Nokialle, niin kärsijänä ovat alihankkijat. Heiltä Nokia tilaa yhä vähemmän ja maksaa entistä surkeammin.
Paska valuu alaspäin, on vanha sanonta mutta pitää taas kutinsa.
Alihankkijat irtisanovat väkeä ja siirtyvät halvemman työvoiman maihin.
Nokian menneiden aikojen lausahdus: Nokia connecting people, saa ihan uusia peilauspintoja tässä alihankkijaketjun orjuuttamisessa.

Kirjassani Kestävää kehitystä sivusin yhtä vähän keskusteltua orjuuttamisen muotoa. Nokialle ei ole eduksi, että jollekkin komponentille on olemassa vain yksi varteenotettava toimittaja, joka voi säädellä hintoja. Yhtä ei voi kilpailuttaa keskenään. Ja yksinäinen komponenttitoimittaja lisää logistiikkaketjun haavoittuvuutta. Jos tämän alihankkijan tehdas palaisi, niin puhelimet jäisivät tekemättä.
Nokian etu ei tosiaankaan ole se, että jokin alihankkija pystyy jättämään muut kilpailijat kelkasta teknisellä ylivoimalla.
Pahin mikä voi tapahtua on se, että kilpailijat kuolevat ympäriltä ja alihankkija saa monopoliaseman.
Alihankkijat tietenkin pyrkivät siihen, että olisivat ylivoimaisesti parempia kuin kilpailijansa. Sillä taattaisiin parempi kannattavuus ja varmempi tulevaisuus.
Se ei kuitenkaan tule koskaan onnistumaan, koska se ei ole "isä kaikkivaltiaan" Nokian etu. Nokian etu on pitää alihankkijoitaan löysässä hirressä.
Ruokkia sopivasti, mutta ei antaa kasvaa liikaa.
Alihankkijat joutuvat elämään tilanteessa, jossa ne milloin tahansa voidaan korvata toisella alihankkijalla.
Tilanteessa, jossa hyvin läpiviety tuoteprojeti ei takaa sauraavan projektin saamista.

Miten estetään yhden alihankkijan ylivoimaistuminen?

Yksi sangen yksinkertainen keino saada alihankkijat kuriin ja nuhteeseen on seuraavanlainen:
Jos yksittäinen alihankkija pääsee tekniselle karkumatkalle kilpailijoistaan, niin mallikappale komponentista toimitetaan "erehdyksessä" muille alihankkijoille ihmeteltäväksi.

Kestävää kehitystä kirjassa olen tosiaan sivunnut tätä aihetta, mutta nyt kertauksena.
Olin tosiaan 11 vuotta töissä IT-alalla. Firmassa, jonka nimi muuttui tiuhaan tahtiin ja väki väheni Suomesta. Ensimmäiset kuusi vuotta olin tuotannon töissä ja viisi viimeistä olin esituotanto-osaston vetäjänä. Yritys jakaantui ja laajentui ja erikoistui ja valtasi markkinoita kilpailijoilta. Oltiin maailman suurin kännykkäantennien valmistaja.
Silloin törmäsin todenteolla tähän todellisuuteen, että Nokian etu menee kaiken edelle. Käytännön tasolla tämä Nokia etu tarkoitti sitä, että kilpailijat pidettiin teknisesti lähellä toisiaan.
Ihan henkilökohtaisesti olen ollut todistamassa tilanteita, joissa kilpailijan antenneja on tullut "vahingossa" meille palautuksena Nokialta. Jopa kiinnitettyinä puhelimen runkoihin. Jokainen kilpailijan antennin yksityiskohta, jokainen vaivalla ja suurella ponnistuksella kehitetty yksityiskohta oli testattavaissa ja mitattavissa.
Kilpailijan etumatka saatiin hetkessä kiinni. Tiedettiin, mitä kilpailija tarjoaa. Missä he ovat parempia. Mitä yksityiskohtia meidän tuli muuttaa tuotteessamme. Mitä materiaaleja kilpailija oli käyttänyt. Mitä valmistusmenetelmiä oli käytetty.
Me tiesimme hetkessä kaiken.
Mutta kuten Kestävää kehitystä kirjassa todetaan, niin varmaan oli, että kilpailija sai samalla tavalla meidän antennejamme.
Nokia jakaa tietoa kilpailijoille. Alihankkijoiden maksamaa tietoa. Alihankkijoiden tuotekehityksen hedelmät jaetaan kaikkien saataville. Se ei ole alihankkijan etu, se on yksistään Nokian etu.
Nokia tekee kapitalismista kommunismin: Kaikkien pitää pyrkiä parhaimpaansa, mutta kukaan ei saa tulla muita paremmaksi. Pätevyydestä ei ole iloa, kun se jaetaan ilmaiseksi kaikkien iloksi.

Nokia ei ikinä myönnä tehneensä tällaista.
Mutta yhtiössä, jossa eletään kvarttaalitaloutta, eletään osakkeenomistajien ehdoilla. Siellä eletään tilanteessa, jossa vain tulos merkitsee. Edellä kerrottua keinoa ei siellä katsota kovinkaan pahalla silmällä.
Loppujen lopuksihan: "liikevoitto ilman kertymiä nousi..."

lauantai 23. tammikuuta 2010

Tähänkin se johtaa

Teksti-tv:ssä oli pieni juttu eilen (perjantaina 22.1), joka laittoi mietimään.
Arvailemaan taustoja ja miettimään ihmiskohtaloita jutun taustalla:

""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""
Turkki pidätti al-qaida-epäiltyjä

Turkki on pidättänyt perjantaina useita ihmisiä epäiltynä al-qaida-yhteyksistä, viranomaiset kertovat.

Turkin poliisi iski yhtä aikaa 16 maakunnassa ja teki ilmeisesti kymmeniä pidätyksiä.

Paikallinen media kertoo, että kaikkiaan 120 ihmistä on viety kuulusteluihin. Tarkasta pidätettyjen määrästä ei ole tietoa.

Joukossa on yliopiston henkilökuntaa Vanin kaupungista. Heitä epäillään opiskelijoiden rekrytoinnista ja lähettämisestä edelleen al-qaidan koulutettavaksi Afganistaniin.
""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""

Kuulustelut! Luin muutama vuosi sitten raportin, jossa kerrottiin Turkin olevan ainoa Euroopan maa, jossa toimii kidutusvälineitä valmistava tehdas. Sähköshokkilaitteita kehittelivät. Terrorismiepäillyt joutuvat todennäköisimmin tutustumaan yrityksen tuotekehityksen tuloksiin. Suomalaisten talvisodan huudahdus: Tulta munille, sopii kuvaukseksi.

Pidätettyjen joukossa on yliopiston henkilökuntaa Vanin kaupungista.
Opiskelijoita, opettajia, kirjailijoita, taiteilijoita ja muusikoita on kautta maailman sivu syytetty kapinoinnista ja kapinallisista ajatuksista. Usein aiheestakin.
Olisikohan kuitenkin taustalla se, että Turkkia on painostettu jenkkien toimesta. Jotain on ollut pakko tehdä terrorismin kitkemiseksi ja al-qaidan lannistamiseksi.
Jokin operaatio on ollut pakko käynnistää Amsterdamin tapahtumien jälkeen. On pakko tehdä jotain, että erottuisi Jemenistä. Pahan akselista ei enää Bushin kauden jälkeen puhuta, mutta siihen ei varmaan haluta kuulua.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Hazardi hommista vaan

Eilen osoittaa mätkäytin suosioni anabolista Halmetta kritisoineelle Hazardille.
Kävin liittymässä Hazardin fanclubiin facebookissa. Kommentissa kehaisin, että kirjoitus oli niin hyvä, että ihan pienvittuilijalla kävi kateeksi.
Tästäkös joku metsiemme mies oli riemastunut ja lähetti minulle s.postin, jonka perusteella miekkonen tuntee hyvin jopa isovanhempani.

Kommentin älykkyys ei pilviä kyllä hiponut. Ja mistäköhän se taas kertoo?
No, junaa seuraavat junaan sopivat vaunut.

Itse asiassa on niin, että en niinkään arvosta Hazardin tekstin sisältöä, vaan sitä, että asiat sanotaan suoraan.
Tämän blogin lukijat sen varmaan tietävätkin.

Jotta en tuhlaa hyvää vastausta pelkästää tuohon onnettomaan kommenttiin, niin tässäpä kirjoittamani vastaus (alkua lukuun ottamatta):

"Helvetin huonoa esimerkkiä antavat nämä anaboliset tyypit nuorille.
Kun on vielä sattunut, että aineiden käyttäjät ovat pärjänneet urheilussa ja bodauksessa ja päässeet ihan Arnoldin malliin kuvernööriksi asti, niin moni haluaa samalle uralle.
Ite harrastan kilpakädenvääntöä ja joskus raskaissa sarjoissa näkee näitä paisuneita tyyppejä. Ja tietysti muutama pienempi Venakko on jäänyt niistä kiinnikkin. Ei kyllä heru sympatian tippaa noille tyypeille, jotka aineiden käytöllä pilaavat koko lajin mainetta.

Ei mulla mitään Halmetta vastaan ole, mutta sitä vastaan on, että asioiden oikeaa puolta ei kerrota. Ja muutenkin se, että lehdissä ei enää ole juttuja, jotka oikeasti jakavat mielipiteitä ja herättävät keskustelu.
Tämä juttu herätti ja siitä voi olla montaa mieltä, mikä on sika hyvä juttu. Oli sitten mitä mieltä tahansa itse asista.
Lisää tällaisia juttuja, vaikka sitten Halmeen puolesta, kunhan pölyt karisee."

perjantai 15. tammikuuta 2010

Pirullisen perjantain kysymyksiä

Mitä kertoo tiedonvälityksen tilasta se, että maan rohkein ja roisein tiedonvälittäjä on Iltalehti (Hazard)?

Mitä kertoo poliisien logiikasta se, että luvallisten aseiden haltijoita syynätään entistä terkemmin siksi, että luvattomalla aseella ammuskeltiin Sellossa?
Tunnolliset metsästäjät ja tarkkuusampujat syynätään, mutta juuri heillähän ei ole mitään tekemistä luvattomien aseiden kanssa.
Eikö ihminen, joka voi hankkia luvallisen aseen, ole vihoviimeinen joka tarvitsee luvatonta asetta?
Vähän sama tilanne kuin, jos pankki syynäisi tilinomistajat pankkiryöstön vuoksi.

Miksi Jeesus oli mies?
Missä ovat naiset taivaasta?
Kun Jeesus istuu Jumalan oikealla puolella, niin istuuko jumalan vaimo kenties vasemmalla puolella, pronssipallilla?

Miksi lestaraiskaaja pedofiili sai paneskella kersoja, vaikka äiti ja isä tiesivät asiasta?
Paljon voi asioita ymmärtää, mutta tässä tulee stoppi järjenjuoksulle.
Ei voi ymmärtää tuollaisia paskanaamoja. Tällaisena rauhanmiehenä (ei tekemistä rauhanyhdistysten kanssa) , en normaalisti tällaista sanoisi, mutta tälle isälle ja äidille ainoa sopiva rangaistus olisi pakata pariskunta aikakoneeseen ja lähettää inkvisition käsittelyyn. Mukaan aikakoneeseen tulisi laittaa pari noituus-aiheista kirjaa ja lentävän luudan. Ja ehkä vielä sytkärin, että saavat varmasti tulen syttymään.

Miksi Karthago oli tuhottava?

Miksi maailmanloppu pelottaa ihmisiä?
Kun eihän sitä sitten enää tarvitse mitään surra.

Miksi bakteeri haluaa lisääntyä?
Mikä saa ne tekemään niin, kun eihän se taida niillä niin kivaakaan olla?

Onko se hauskempaa kun on hurjan hauskaa, kuin silloin kun on hurjan kivaa?


Hyvää perjantaita perjantaipulloille ja työmiehille.
Työmies on palkkansa ansainnut, mutta paha saa aina palkkansa. Ja hyvä voi jäädä sitä ilman.

Miksi nelikymppinen kyselee yhtä paljon kuin nelivuotias?

lauantai 2. tammikuuta 2010

Poliisi armahtaa, Pienvittuilija ei

Ja niin tuli poliisilta lestapedofiileille merkki, että kaikki pojat on väkisten pantava. Tätä varten ei tarvinnut kulkea Juuttaan maahan Daavidin kaupunkiin eikä aina edes naapuriin. Ja niin tapahtui, että rypsiöljyn ja köyden avulla, saattoi Herraan uskova himoansa helliä.

Tällä kauniilla joulusadulla viitataan edelliseen Pienvittuilu juttuun (Kas, piiloon pedofiili käy) sekä Kalevassa(31.12.09) olleeseen pieneen juttuun:
"Poliisi ei ryhdy tutkimaan kuolleen lestadiolaissaarnaajan pedofiiliepäilyä
....Saarnaajan epäillään käyttäneen hyväksi ainakin yhtätoista lasta. Hän kuoli vuonna 1988. Uhrit ovat nyt nelikymppisiä...."

Suljetuissa lahkoissa ja kulteissa, samoin kuin diktatuureissa, pääsee ihmisen pahuus todella jylläämään.

Vielä näistä uskovaisista:
On se muuten kumma, että ihmiset, jotka tähtäävät kaikissa toimissaan tuonpuoleiseen elämään, ovat niin hanakoita peittelemään teoista pahimpiakin varjellakseen kunniaansa maan päällä.