Nokia, Elop ja heikoimmat lenkit

Kirjassani Kestävää kehitystä kuvailin yt-neuvottelujen aikaista tilannetta it-alan yrityksessä. Firma oli Nokian alihankkija ja väliin Noksun omistamakin.
Lainaus kirjasta(27 sivu):
"...Jos joku sai potkut, siitä ei puhuttu mitään. Oltiin kuin ennenkin, päristiin nappiteknologian uusimmista saavutuksista, kuunneltiin heviä ja testattiin nappeja. oltiin vain tyytyväisiä, etteivät potkut koskettaneet itseä. Kaatuneita ei muisteltu. Sellaiseen, joka oli saanut irtisanomislapun, otettiin etäisyyttä jo ennen kuin irtisanominen astui voimaan. Aivan kuin irtisanominen olisi jokin virus, joka tarttui lähietäisyydeltä. Tai kuin syy olisi pois potkittavissa. Heikoimmat lenkit eivät sääliä tarvitse. Erikoinen yhteishenki alkoi jo haista paskalle."


Tämän päivän Kalevassa (19.2.2011) on juttu Nokiasta. Siinä ei sinällää ole mitään ihmeellistä. Nokia ja Microsoft aloittivat juuri yhteistyön ja aihe on kuuma. Irtisanomisia on jälleen tiedossa. Ja sama erikoisen yhteishengen nostatus paistaa lehtijutusta (Stephen Ellop):
"Ei ole kovempaa paikkaa johtajalle kuin sanoa ihmisiä irti. Meillä on kuitenkin vakavia ongelmia, jotka pitää ratkaista. Toivon työntekijöiden tukea, sillä muutos pitää saada mahdollisimman nopeasti läpi. Se on kaikkien etu ja siitä haluamme keskustella avoimesti kaikkien sidosryhmien kanssa ja etsiä ratkaisuja yhdessä."

Kommentti vilisee kirjastani tuttuja kliseisiä fraaseja: meitä, yhdessä, (lopullinen) ratkaisu yms.
Ensimmäisessä lauseessa Ellop tekee itsestään kärsivän osapuolen: "Ei ole kovempaa paikkaa johtajalle kuin sanoa ihmisiä irti."
Eli minähän se tässä joudun kovia päätöksiä tekemään. Olkaa minulle armeliaita.

Ellop: "Toivon työntekijöiden tukea, sillä muutos pitää saada mahdollisimman nopeasti läpi. Se on kaikkien etu ja siitä haluamme keskustella avoimesti kaikkien sidosryhmien kanssa ja etsiä ratkaisuja yhdessä."
Tässä kohdassa minulle palautui mieleen kirjan tapahtumat ja heikoin lenkki -vertaukset.
Yhteinen etu ei voi tarkoittaa irtisanottavien etua, vaan niiden jotka saavat jäädä taloon. Taloon jäävien ei vahingossakaan pidä asettua irtisanottavien puolelle. Heikoimpien lenkkien. Se heikentää vahvan ketjun. Asia on väistämätön, kuten auringon lasku. Ellop ei suoraan tuota sanonut, mutta pohjusti jo tulevaa. Kovia ratkaisuja, joiden uhreiksi jääneet ovat painolastia Nokialaivan purjehduksella kohti älypuhelinten eliittiä ja nousevaa kurssia.
Vielä ei ole selvinnyt ketkä saavat lähteä ja ketkä jäädä, joten puhe ei vielä keneenkään kunnolla uppoa. Mutta sekin aika tulee, kun homma valkenee.

Lehtikuvasta, jossa Ellop kohottaa oikean kätensä, tuli mieleen toinen kirjan kohta, jossa hullu puhuu viisaita. Tämä jo hymyilytti yhtäläisyydessään:












"Rakkaan johtajamme iso käsi nousee jo aamu-usvasta Hitler-tervehdykseen tai kuin Jeesus Vuorisaarnassaan kehottaessaan ihmisiä jakamaan viisi leipää ja kaksi kalaa, tietäen totuuden salatuista voimavaroista. Se on Nokia-tervehdys. Se on kehoitus antaa kaikkensa, vaikkei mitään järjellistä ole enää antaa. Me kuulumme tuohon perheseen.
Me emme ymmärrä, että olemmekin juutalaisia, joiden pakkotyöstä kohoavat Nokian johtajien mahtavat optio-ohjelmat. Me kannatamme kurssia. Me loimme menestyksen Ollila-unioniin. Ja meidät voi kaasuttaa syntyperäisen sopimattomuutemme vuoksi. Mikään ei ole niin helppoa kuin hankkiutua eroon Nokia insinööristä. Yt-kierros ja pihalle. Insinööri raukka luulee vielä pihalla soraa potkiessaan olevansa heikoin lenkki."

Marskijuttuun liittyen

Iltasanomissa julkaistiin 20.1.2011, pitkään pimennossa ollut filmi Marskin vastavierailusta Hitlerin luo.
Eipä ollut Marskilla hanskoja kädessä kätelessä, kuten oli Hitlerin Suomen vierailulla.
Näyttää kuuluvan protokollaan tuo, että vierasta vastaanottava kättelee hanskat kädessä. Marskikin otettiin samoin vastaan tässä filmissä.
Kovin on lämpimät ja rakkaat välit, ja miksi ei olisi. Yhteinen kun vihulainen on.
Filmi sopii jatko-osaksi edelliseen juttuun.

Linkin osoite alla:
http://www.iltasanomat.fi/videot/Salattu%20elokuva%20-%20Mannerheimin%20vierailu%20Sudenpes%C3%A4ss%C3%A4/vid-1288362929913.html

Vapahtaja Mannerheim

Pienvittuilija törmäsi tällaiseen Iltalehden juttuun Facebookissa ja intoutui kommentoimaan asiaa siellä. Nyt plätkäisen saman suuntaista kommenttia tänne kaiken maailman luettavaksi.


""Iltalehti Torstai 30.12.2010 klo 06.00

Unohdettu kirja paljastaa:
Marski esti Ruotsin miehityksen

Pääesikunnan tiedotuspäällikkö Kalle Lehmus katsoo Ruotsin pelastuneen Saksan miehitykseltä marsalkka Mannerheimin ansiosta.
Marsalkka Mannerheimin pysyvä, tiukan kielteinen aseen Ruotsin vastaisiin operaatioihin oli Saksan tiedossa.

Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim on saanut maassamme kansallissankarin aseman. Suomalaisten lisäksi myös ruotsalaisten tulisi omaksua Mannerheim sankarikseen, jos uskomme jatkosodan aikana Suomen armeijan päämajan tiedotuspäällikkönä toimineen eversti Kalle Lehmuksen muistelmia.

Lehmuksen mukaan Mannerheim esti Pohjois-Suomessa ja Lapissa olevien saksalaisten joukkojen käytön Suomen alueelta Pohjois-Ruotsia vastaan mahdollisesti suunnattavaan hyökkäykseen.

Salaisuus puhelimessa

Lehmus kertoo vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Tuntematon Mannerheim (Weilin&Göös) puhelusta, jossa Mannerheim oli ilmeisesti puolustusministeri Rudolf Waldenin kanssa keskustellut asiasta. Lehmus oli esittelykäynnillä Mannerheimin luona 6.8.1941 kun hän joutui puhelun todistajaksi.

"Merkitsin siitä muistiin vain, että kysymys oli vuosisataisten suhteiden tuhoutumisesta ja että hän, Mannerheim, ei salli sen tapahtuvan, vaikkapa sitten hänen olisi pantava vaakalaudalle oma asemansa ylipäällikkönä", kirjoittaa Kalle Lehmus kirjassaan.

Mannerheim oli hyvin tietoinen siitä, että Lehmus kuuli ja ymmärsi puhelun sisällön. Hän oli katseellaan viestittänyt asian salaisuudeksi.

Lehmus kertoo muutama päivä puhelun jälkeen saaneensa Helsingissä sosiaalidemokraattien johtajalta Väinö Tannerilta vahvistuksen, että Mannerheim oli torjunut saksalaisjoukkojen käytön Suomen maaperältä Ruotsia vastaan.

Saksa olisi halunnut turvata Ruotsin miehityksellä joukkojensa vapaan kuljetuksen itärintamalle, ennen kaikkea sen pohjoisosiin.

Lue lisää aiheesta torstain (30.12.2010.) Iltalehdestä.

JUHA KESKINEN
juha.keskinen@iltalehti.fi


http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010122912900545_uu.shtml

Pienvittuilijalla tuli mieleen, että Suomessa olisi syytä kirjoittaa Uusitestamentti uusiksi: on tuo Marski niin suuri vapahtaja täällä.
Jokunen vuosi sitten väitettiin, että Mannerheim pelasti Neuvostoliiton koska ei katkaissut Leningradin huoltotietä Laatokan yli.

Jos huoltotie olisi katkaistu, olisi kaupunki nääntynyt kokonaan ja Saksalta olisi vapautunut joukkoja Moskovan valtaamiseen.
Jos taas Neuvostoliitto olisi kaatunut, olisi koko maailma joutunut Saksan hallintaan.
Pelkkä Ruotsi...Pöh!Meidän Mannerheim pelasti koko maailman!
Aamen!

Mannerheim uskon julistusta ei haittaa, vaikka noista kaavailuista on tietenkin jätetty huomioonottamatta Neuvostoliiton oma vähäinen panos saksalaisten lyömisessä mm. jopa 22 miljoonan kaatuneen muodossa.
Ja se, että ehkä ne Leningradin saksalaisjoukot eivät kuitenkaan olisi Moskovaan päässeet.
Ja jos olisivatkin, niin mitä sitten: Vladivostogiin on matkaa!
Muuan Napoleon niminen tyyppi valloitti kerran Moskovan vain huomatakseen, ettei se nyt vielä mitään merkaa.

Tässä "uudemmassa" Ruotsia koskevassa väitteessä unohdetaan se, että Saksan ei kannattanut valloittaa Ruotsia, koska tämä näennäisesti puolueeton maa toimitti 80% Saksan tarvitsemasta rautamalmista.
Saksa sai aseisiinsa rautaa tarvitsematta pelätä, että kaivokset räjäytetään paskaksi.
Mitä pidemmälle sota eteni ja Saksan sotaonni heikkeni, sitä tärkeämmäksi tuo asia tuli.

Leikitäänpä ajatuksella, että Mannerheim tosiaan esti Ruotsin valloituksen sodan alkuvaiheessa?
Jos Saksa olisi miehittänyt Ruotsin, niin olisiko se jopa lyhentänyt maailmansotaa?
Ruotsin valloittaminen olisi sitonut muutenkin rajalliseksi osoittautuneita Saksan joukkoja. Lisäksi Ruotsin malmikentät olisivat olleet sotatoimien kohteina.
Juuri rautamalmin toimitukset Ruotsista mahdollistivat Saksan sodankäynnin.
Pidensikö Marski maailmansotaa?

Tämä nyt oli taas yksi kaavailu, mutta ei sen huonompi kuin nuo edellisetkään.
Eiköhän olisi aika lopettaa ylenpalttinen Mannerheimin palvonta.
Ei hän sentään koko maailmaa pelastanut, vaikka olisihan se meistä suomalaisista kivaa.

Matkalla

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Edellisen juttuni lopuksi jäin työntelemään kylvökonetta pellolle, punainen siilitukka tuulessa huojuen. Jämähdin pellon mutaan ja kiihkossa kirjoitettuihin rakkausrunoihin. Matka kirjailijaksi jäi puolitiehen. Ystäväni Robert Brantberg, ehti oivallisessa kommentissaan rynniä rynnäkkötykin varmuudella teekkarista kirjailijaksi asti. Kirjoittaessani tällä erää viimeistä juttua blogiin, päätin seurata samaa uraa. Varmistan, ettei nuoren kirjailijan matka katkea puolitiehen.

Alkuun kirjoitin runoja puhtaasti kirjakielellä. Pian huomasin, että minulla on paljon enemmän sanottavaa, jos kirjoitan omalla murteellani. Kun sain kasaan kokoelman verran murrerunoja, naputtelin ne puhtaaksi isoisän kirjoituskoneella ja lähetin WSOY:lle. Puolen vuoden kuluttua sieltä tuli vastaus, joka meni tiivistetysti näin: “Murteella kirjoitetut runot eivät ole toimivia, koska kaikki eivät niitä ymmärrä. Murre rajaa tarpeettomasti lukijapiiriä.” Uskoin kerrasta. En lähettänyt runokokoelmaani enää muille kustantajille.

Kirjailijan haaveet jäivät kymmeneksi vuodeksi. Muutin Lapin tuulisilta tuntureilta selluloosan hajuiseen Kemiin. Kävin iltalukion ja tekun. Kun Kemistä ei löytynyt töitä poliittisesti sitoutumattomalle, päädyin kännykkäbuumin sekoittamaan Ouluun. Työpaikka löytyi Kempeleestä LK-Productsilta. Hetkessä minulla oli omakotitalo nukkumalähiössä ja nousujohteinen urakehitys, näennäisen turvattu tulevaisuus ja mahdollisuus vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Oli kaikki mitä terve sikiö tarvitsi elääkseen. Mutta kaipasin vanhaa ihastustani, kirjoittamista.

Kun kesälomalla Hailuodon hiekkarannalla, lueskelin vanhaa muistivihkoani, yksi kuvaelma tarttui silmään: ”Paikkaan, johon koski laski suureksi suvannoksi, laittelivat miehet verkkojaan. Puinen vene natisi nuoremman miehen soutaessa tasaisin, rauhaisin vedoin. Turrakkoinen mustanharmaapartainen ukko laski verkkoja veteen. Ilta oli tyyni ja aurinkoinen. Lämpöä jokunen hullu aste. Tyypillinen Lapin syysilta.”

Jatkoin tarinaa kirjoittamalla kuittien takapuolelle. Kotona istuin tietokoneella naputtelemassa. Maltoin tuskin nukkua. Olin varma, että lause kantaisi minua kokonaiseen romaaniin asti. Kun olin saanut muutaman sivun valmista tekstiä, annoin kopiot muutamille työkavereille signeerattuna sanoin: Tässä ovat tulevan kirjani ensimmäiset sivut. Varmistin, etten tällä kertaa luovuttaisi. En, vaikka saisin käsikseeni kielteisen kustannuspäätöksen.

Esikoisromaanini Kiehisiä julkaistiin vuonna 1999. Kirjoitin käsiksestä seitsemäntoista eri versiota. Alku, jonka muistivihostani löysin, pysyi muuttumattomana.

Jos tämä olisi dokumenttielokuva, niin tähän kohtaan sopisivat loppufanfaarit lopputeksteineen, kirjailijan seistessä palkintokorokkeen ylimmällä pallilla, hävittäjälaivueen tehdessä kunniaa ylilennolla. Mutta kun ei ole, niin tyydyn taikomaan johtoajatuksen edellä olevasta niille, jotka vasta haaveilevat kirjan kirjoittamisesta: Ei pidä antaa periksi. Koskaan ei ole myöhäistä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi jumiin.

Outolintu Lapinmaassa

Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Tämä aamu ei lähtenyt kovin kummoisesti liikkeelle. Kirjailijaseuran pikkujouluissa venähti aamupuolelle asti. Hyvä porukka ja hyvä meno. Olo on sitten sen mukainen. Askel on lyhyt kuin vaarilla ja parranajo sattuu. Normipäivä.

Tällaisena päivänä, kun kello loksahti juuri kahteentoista ja ikkunaverhot ovat vielä kiinni, ei jaksa suunnitella suuria eikä ottaa rajusti kantaa. Niinpä päädyin muistelemaan vanhoja. Tulin miettineeksi miten aloin kirjoittamaan?

Yläasteella halusin tehdä vaikutuksen tyttöön, joka lyhyessä mekossaan kiusoitteli minulle. Olin rakastunut siilitukkaani myöten. Kirjoitin runoja, jotka pulppusivat romantiikkaa, pohtivat lemmen ylevyyttä ja ihmissuhteiden ainaista vaikeutta. Ah, mitä siirappista skeidaa! Sopivia tilanteeseen, kun suonissa virtasi puhdasta testosteronia. Motiivit olivat vihreässä mekossa ja tytössä, jonka halusin viedä koulun taakse metsään ja kaataa heinikkoon. Kun kunnon tytölle ei tuollaista voinut suoraan ehdottaa, niin lurittelin runoja päästäkseni lähelle. Näin jälkikäteen ajatellen: on sitä paskempiakin syitä runoiluun.

Jos en lopulta muuta saanutkaan, niin sain kipinän kirjoittaa. Yöllä huoneessani, talon jo nukkuessa, kuuntelin Maukkaa Natikasta ja kirjoitin runoja. Kun äidinkielen tunnilla luettiin Poen Amontilladotynnyri, niin silloin napsahti. Halusin kirjoittaa yhtä hyviä novelleja kuin Poe. Rustasin ruutuvihkoon sinisellä tussilla tarinoita linnoista ja kostoista, kuolleiden maailmasta ja kieroutuneesta mielestä.

Kun sain novellin valmiiksi, kiikutin sen siskon miehelle luettavaksi. Kaikesta kökkösyydestään huolimatta, ne olivat jollain tavalla hyviä, koska Jorma jaksoi niitä kehua. Innostuin tuosta ja lähetin kaksi tarinaa Riekkolehden kirjoituskilpailuun. Tuloksena oli jaettu ykköstila. Kotona äiti kommentoi saavutustani: ”Älä sitte kuvittele alkavasti kirjailijaksi, ettei pietä hulluna niinko Ismoa.” Ismo oli suvun mustalammas. Kausijuoppo metsuri, joka asusteli yksinään pienessä mökissä kotipihan perällä ja sätkä suupielessä kirjoitteli juttuja lehtiin. Meilläpäin kirjoittamista ei pidetty oikeana työnä.

Yökaudet istuskelin huoneessani kirjoittamassa ja mietin, mitä työtä alkaisin tekemään. Mikään muu ei kiinnostanut kuin kirjoittaminen, eikä sillä voinut elää. Isä rinnasti kirjoittamisen onkimiseen ja toisteli vanhan kansan sanontaa: ”Joka kesät kaikki onkii, sillä talvella nälkä persettä ronkii”. Ei ehkä kannustavin kommentti, mutta täytyy myöntää, että nykyisessä apurahatilanteessa, isän sanoissa on vinha perä.

Päädyin siihen, että en lähtenyt opiskelemaan mihinkään. Olin työttömänä. Väliin tein hartiapankilla pätkätöitä. Lähinnä auttelin yhtä eläkemummoa hoitamaan tiluksiaan. Minulla oli punainen siilitukka ja farkkuliivi täynnä hakaneuloja. Kotimaalehden mukaan olin Enontekiön ainoa punkkari. Mahdoin olla näky syksyn mustaamalla pellolla kylvökonetta työntäessä. Outolintu Lapinmaassa. Öisin kirjoitin juttujani ja haaveilin tulevani joku päivä kirjailijaksi. Se päivä koitti ja se onkin jo oma tarinansa.

Petteri Punakuono ja muuta mutinaa

Tämä juttu ja muita hyviä löytyy osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Tänä aamuna heräsin varhain. Ulkona oli vielä pimeää. Keitin kahvit ja muistin pohjoisen reissullani syntyneen pienen jouluisen oivalluksen. Ajaessani Oulua kohden huomasin, että lappalaiset olivat ajaneet porot Talvatuksen aitaukseen. Erotus oli meneillään. Radiosta tarttui korvaan laulu: ”Petteri Punakuono oli poro iloinen…”. Mieleen tuli kuva lentävästä valjakosta, jota Petteri veti. Hienot sarvet heiluivat, nenä loisti ja kellot kilkattivat. Silloin välähti: eihän urosporoilla ollut sarvia jouluna. Petteri olikin siis Paula tai mikä pahempaa: joulupukki oli kuohinut Petterin. Hyvänmielen lähettiläs oli tehnyt Petteristä munattoman työorjan. Todisteet olivat kiistattomat: purtuilta poroilta kun eivät sarvet putoa. Pohdin, että liekö tuo Petteri niin kovin iloinen oli. Vielä tänäänkin tuo jaksoi hymyilyttää. Päivä lähti kivasti liikkeelle.

Päivä eteni rennoissa merkeissä. Sain uutta tekstiä käsikseen aikaiseksi ja kävin korjaamassa sitä kahvilassa kupposen ääressä. Netissä webatessa huomasin, että Pauliina oli kommentoinut edellistä juttuani. Ihan varmasti sillä oli siis ollut ainakin yksi lukija. Ei paha.

Pauliina kirjoitti kommentissaan huomanneensa, että monelle kirjailijalle paikallisuus merkitsee enemmän, kuin hän oli ajatellut. Näinhän se on kohdallani. Juuriaan on turha kieltää. Jollei niistä varsinaisesti kirjoita, niin ne vaikuttavat kuitenkin taustalla. Antavat pohjaa sanoille ja mielipiteille. On helpompi kirjoittaa raikkaasti asioista joista tietää. Omakohtaista taustaa vasten voi luoda uuden näkökannan.

Kotiseutu minulla on vaihtunut useaan otteeseen. Peltovuoman kylästä Kemin kautta Kempeleeseen ja Ouluun. Välissä tuli asuttua vuosi Torreviejassa Espanjassa. Jokainen paikka, johon on kodin perustanut, on antanut uutta aihetta kirjoittamiseen. Kolmen edellisen kirjani tapahtumat sijoittuvat tai ainakin saavat alkunsa Kempeleestä, jossa tuli asuttua kymmenen vuotta.

Asuinpaikka ja asiat joiden parissa on touhunnut, antavat minulle kirjoittamisen aiheita. Esimerkiksi edellinen kirjan pohjaa aikaan kun työskentelin it-alalla, asuin vanhassa puutalossa Kempeleessä ja seurasin omakotitalolähiön elämää. Työn alla ovat käsikirjoitukset, joista toisen lähtöajatus syntyi kun opetin ongelmalapsia pommisuojassa Kemissä ja toinen kun aikanaan touhusin pienessä motellissa Kempeleessä.

Aiheita kirjoihini en erityisesti hae, vaan ne syntyvät itsestään. Jonkin ajatuksen ympärille alkaa hahmottumaan maailma, josta haluan kertoa. Kun suutahdan jostain, niin monesti vasta huomaan sellaisen maailman olemassaolon. Se, että otti pattiin, oli alullepanevana voimana edellisessäkin romaanissa. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta luvun kirjoitin asuessani Espanjassa.

Työn alla oli varsinaisesti romaani Maailmanparantaja Kuikkanen, mutta moninaisten tapahtumien vuoksi tuli tarve kirjoittaa miehisyydestä. Siitä millaista on olla mies tällä seudulla. Tuon luvun kirjoitin yöllä valtavalla vimmalla. Kun käsikirjoitusta muokkattiin kirjaksi, tuosta tekstistä muuttui vain yksi sana. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta pätkä loi kehyksen koko Kestävää kehitystä romaanille. Jos kursin kokoon tämän ja edellisen kirjoituksen ajatusta, niin se on varmaan lähinnä se, että minun pitää innostua aiheesta josta kirjoitan. Pitää olla sanottavaa. Tutuista asioista, ihmisistä ja seuduista löydän tuon helpoimmin.

Kirjailijatauti

Tämä juttu ja muita hyviä löytyy myös osoitteessa:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/

Robert Brantberg riemastui, kun edellisessä jutussani pääsin kirjailijan arkeen. Tulin kommentin pohjalta miettineeksi enemmänkin aihetta. Mistä syntyy pakko kirjoittaa? Pohdittuani tuota hetkisen, päädyin siihen tulokseen, että aihe on liian moniselitteinen. Tuntui tylsältä kirjoittaa siitä. Päätin kirjoittaa siitä, mikä innostaa minua laittamaan itseni paperille.

Eniten minua inspiroi kirjoittamaan kusetus. Silloin kun tunnen, että joku vetää höplästä niin, että lotina käy, silloin iskee suoranainen pakko kirjoittaa. Hurmioitunut viha. Ihan jokainen vedätys ei tietenkään sytytä. Tärkeää on se, kuka kusettaa. Mitä suurempi, vahvempi ja auktoritäärisempi jymäyttäjä on, mitä suurempaa kunnioitusta nauttii, sitä enemmän minua pännii. Luotettua asemaansa hyväksikäyttävät saavat otsani punoittamaan.

Tärkeimpiä lähteitä kusetuksen havaitsemiseen ovat iltapäivälehdet. Ne ovat huippua sen vuoksi, ettei niiden jutuissa ole juurikaan kritiikkiä käytetty. Jos joku julkkis Pulkkis sanoa lupsauttaa, että huomenna tulee maailmanloppu, niin se on hilkulla päätyä etusivulle painettuun julkaisuun. Taustoja ei tarkisteta lehdessä, joka elää lööpeillään. Edellisessä kirjassani oli jopa otteita iltapäivälehdistä. Niiden turhamaisuus ja mitään merkityksettömyys ovat oma maailmansa. On julkkista ja julkkikseksi suhteella julkkikseen tulleita, on cross mediaa kommentteineen siitä, kuka tanssi urheasti. Mahtavaa potentiaalia. Kahvikupin ääressä, lehti kädessä, on kuin olisi Liisan ihmemaassa.

Tekstitv on toinen hurmioituneen vihan sytyttäjä. Pääsääntöisesti seuraan sitä Ylen puolelta. Muutaman palstan mittaiset pikku-uutiset kotoa ja maailmalta ovat hyvä inspiraation lähde. Esimerkki tällaisesta on Pienvittuilijan päiväkirjaan kirjoittamani juttu (perjantaina 18. syyskuuta 2009). Samalle päivälle sattui kaksi toisiaan vastaan sotivaa uutista. Arvanette kumman uutisen suuntaan on media sittemmin sanoja vuodattanut. Tästä aiheesta syntyi juttu Totuus=tarpeeksi toistettu valhe.





























Aina ei provosoitumisesta ole hyötyä, joskus asia on toisinpäin. Jokin luettu juttu saattaa hairitä sitä, mitä olen juuri tekemässä. Otsan punoittaminen vetää suunnitelmat uusiksi. Tuore esimerkki on eiliseltä. Minun piti jatkaa lapsuuteeni sijoittuvan romaanin kirjoittamista. Vuorossa olisi ollut pikku poikana koettu miesten reissu jolle pääsin. Tiedossa kaljaa, punaista Jaffaa ja Enontekiön kuuluisin ilotyttö. Ennen sitä tuli lipsahdettua lukemaan Iltasanomia kahvikupin ääreen. Sieltähän se sitten iski. Kusetus! Maabrändivaltuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila heitti ilmoille ohjeen, jota ei itse ole noudattanut. Lapsuusaika sai jäädä niille sijoilleen, oli kirjoitettava välittömästi tuosta. Onneksi oli kuitteja, joiden taakse rustata.

Kirjoittaessa innostuksen vallassa ajantaju sumenee. Puhelin saa soida. Kaveri heittää kommenttia kuuroille korville. Ahtaudun pieneen lokeroon, jonne ei mahdu muita. Kun sitten saa kirjoitettua vihan pois mielestään, tulee parempi olo. Olemus rentoutuu. Otsan punoitus laskee ja syke tasaantuu. Puhelimeen kykenee vastaamaan. Vessahätä, jonka olemassaoloa ei vauhdin huumassa huomannut, ilmoittaa itsestään.

Jos tätä ei ole nykyaikana diagnisoitu sairaudeksi, niin ihme on. Jollei tosiaan ole, niin nimeän sen kirjailijataudiksi. Oireet ja niiden synnyttäjät vaihtelevat, mutta aina ne ovat vakavia. Tauti on kaiken lisäksi parantumatonta laatua. Se joka ei sitä sairasta, ei voi ymmärtää kirjailijan hajamielisyyttä luodessaan. Eikä joskus erikoistakin arvojärjestystä. Pienessä mittakaavassa: ruoka saattaa jäähtyä lautaselle, tiskit jäädä tiskaamatta, elokuvan alku näkemättä, auto lämmittämättä ja pyykit viikaamatta. Suuremmissa puitteissa saattavat sotasyylliset kääntyä syyttömiksi ja päinvastoin. Aistiharhaisuutta jos jokin. Tauti on tänäkin päivänä osassa maailmaa hengenvaarallinen. Se on todistetusti syynä siihen, että kirjailijat ovat kärkipaikoilla diktaattorien, ketkä pitää vaientaa-listoilla.

Ps: Juttu maabrändivaltuuskunnan kusetuksesta ei nyt sopinut sotkemaan tätä juttua. Ehkä johonkin myöhempään sitten.