Joulun kunniaksi laitan kaikkien luettavaksi yhden Jeesuksen saappaanjälki-kirjan kahdestatoista jouluaattoon sijoittuvasta kertomuksesta (toinen on luettavissa Stiignafuuliasta Joulukertomuksen nimellä: http://www.e-julkaisu.fi/stiiknafuulia/3-2011/)
Hyvää Joulua!!
Berliini
Jeesuksen viitta likaantui Alexsanderplazin
rapaiseen katuun. Oli satanut viisi päivää putkeen.
Nyt aurinko pilkisteli varovasti ja ilma viileni.
Joulutorin vilinässä, laulavan hirvenpään alta, Jeesus osti lasillisen kuumaa glögiä.
”Et mahda olla paikallisia!” naurahti myyjä.
”Viitalla ja sandaaleilla ei pitkään pakkasessa pärjää.
Ei, vaikka kuinka hulluus päätä lämmittäisi.”
”Ostan lämpimät sukat, lämpimältä ihmiseltä.”
”Hyvä niin! Mistä olet tulossa?”
”Metrosta.”
”Ei kun oikeasti. Anteeksi, että olin sarkastinen,
mutta tuo sinun asusi herättää hilpeyttä.”
”Olen tulossa isäni kodista ja matkalla ihmisten
luo. Tiedän, ettet tarkoittanut loukata. Mutta
loukkasit kuitenkin.”
”Pyysin kuitenkin anteeksi.”
”Teit sen itsesi tähden, et katunut sydämessä sanojasi.
Kadut vain sielusi pimeyden näyttämistä.”
”What ever!”
Mies keräsi pöydistä olutpulloja. Joihinkin oli
jäänyt tippa pohjalle. Sen hän kulautti kurkusta
alas. Tänään oli ollut hyvä päivä, saaliina kaksi
pussillista pulloja. Niillä ja aiemmin kerätyillä
Aaron saisi hotellista huoneen jouluyöksi.
Kaksi edellistä joulua oli mennyt metrotunnelissa,
mutta tämä joulu olisi erilainen. Aaron kävisi
kylvyssä, pukisi päälleen lämpimän kylpytakin ja ostaisi mukillisen lämmintä glögiä. Söisi juhlavan
jouluillallisen, päälle vielä kallis sikari ja
yöksi puhtaana puhtaan valkoisten lakanoiden
väliin.
Huoneen pitäisi ehdottomasti olla korkealla,
mahdollisimman etäällä maasta ja metrotunnelista.
Park Inn-hotelli Alexsanderplazin laidalla ja
sen ylimmät kerrokset olisivat täydellinen vaihtoehto.
Tätä varten oli jaksanut kerätä pulloja ja
jättää ryyppääminen vähemmälle. Aaronista ihmisellä
piti olla haaveita, se erotti meidät eläimistä.
Tulossa olisi pitkästä aikaa hyvä joulu.
Mieleen tipahti muisto joulusta kuuden vuoden
takaa. Silloin Anna pääsi sairaalasta kotiin kipupumpun
kanssa. Joulupöytä katettiin totuttuun
tapaan, vaikkei Anna saattanutkaan syödä mitään.
Tiedettiin sen olevan viimeinen yhteinen joulu,
mutta sydämessä ei ollut surua. Jokainen yhteinen
hetki oli ylimääräinen joululahja elämältä.
Anna antoi lahjaksi sairaalassa kutomansa villapaidan.
Se oli harva ja siinä oli aukkoja kohdissa
joissa kipukohtaus oli yllättänyt, silti se oli Aaronista
paras joululahja ikinä. Pusero oli hänellä aina
päällä. Se lämmitti, vaikkei lämmin ollutkaan.
Aattoillan hämärtyessä alkoi sataa lunta. Mustamaa peittyi valkoiseen harsoon. Jeesus laskeutui
metrotunneliin, osti pussillisen patonkeja ja istahti
odottamaan. Ihmiset kiirehtivät metroihin täysiä
tavarakasseja kantaen. Jotkut lapset vilkuttivat
Jeesukselle. Äidit toruivat ja isät kielsivät heitä.
Park Inn-hotellin virkailija ei tiennyt, miten
selviäisi tilanteesta. Mies halusi huoneen yöksi,
eikä uskonut lähtökäskyjä. Haiseva renttu häiritsi
oikeita asiakkaita. Mies latoi kolikoita pinoiksi
tiskille ja väitti kiven kovaan, että hänellä oli tarpeeksi
rahaa huoneeseen. Kun virkailija ei keksinyt
enää muuta, oli hän soittavinaan tarkistussoiton
huonetilanteesta, mutta soittikin vartijalle.
Pian tämä saapui.
”Alkakaahan lähteä!” komensi vartija.
”Miksi? Minähän maksan huoneesta.”
”Ottakaa likaiset kolikkonne ja lähtekää heti!”
huusi virkailija tönäisten rahapinot levälleen tiskille.
”Täällä ei ole sijaa teidänlaisillenne.”
”Minulla on oikeus ostaa yösija kuten muillakin.
Minulla on rahaa, eikä raha haise.”
”Mutta sinä haiset!”
Virkailija nyökkäsi vartijalle ja tämä talutti
Aaronin puolijuoksua pihalle. Ei vaikuttanut,vaikka hangoitteli vastaan. Väliin jalat eivät edes
koskettaneet maata. Vartija tuuppasi Aaronin pihalle
ja nakkasi kolikot perään. Osa niistä kieri
sadevesiviemäriin.
Aaron keräsi jäljelle jääneet kolikot itkua niellen.
Vaikka elämä kadulla oli kovettanut ja hänet
oli ennenkin ajettu pois, niin silti itketti. Hänellä
oli rahaa, mutta se ei kelvannut. Hän ei ollut enää
ihminen. Hän ei voinut ostaa rahoillaan mitä halusi
kuten muut. Hän oli menettänyt ihmisarvonsa.
Aaron tiesi entisenä DDR:läisenä vaatekauppiaana,
että ihmisyyden mittari olivat henkilökohtaiset
ostopäätökset, oikeus päättää mihin rahansa
sijoitti.
Vapautta on valita farkut mielensä mukaan. Se
voima kaatoi Neuvostoliiton ja mursi Berliinin
muurin. Nyt häneltä oli viety tuo oikeus, eikä siihen
tarvittu piikkilankaa eikä neuvostotankkeja.
Siihen riitti yksi hotellivirkailija. Ei hänellä
ollut paikkaa oikeiden ihmisten joukossa. Oli
parempi painua takaisin maan alle.
Aaron tunki kolikot taskuunsa ja suunnisti
kohden tuttua tunnelia.
Metrossa kolme punkkaria piiritti Aaronin ja
vetivät sivummalle.
”Anna tänne ne rahat!” komensi porukan tyttö.
”Ne ovat minun!”
”Jos et anna, niin me hakataan ja otetaan ne.
Päätä syötkö hampailla vai ikenillä!”
”En anna! Ne ovat minun. Kerätkää itse
pulloja ja…”
Takana ollut poika löi Aaronia pullolla päähän.
Aaron kaatui maahan. Potkuja sateli joka puolelta.
Alkuun ne sattuivat, mutta eivät kohta enää.
Aaron katseli kuin filmiä, jossa punkkarit heiluivat
sumun seassa. Lähestyvä kengänpohja pimensi
maailman.
Kun Aaron avasi silmänsä, uskoi hän jo kuolleensa.
Edessä seisoi mies valkoisessa viitassa.
”Älä pelkää. Isäni talossa on sinulle sija.” Mies
katosi valkoiseen harsoon.
Aaron näki edessään keltaisista kukista lainehtivan
pellon. Sen takana oli vuori ja vuoren rinteellä
talo. Pihalla Piki-koira lapsuudesta juoksi
häntä vastaan, kippurahäntä heiluen.
Mökistä kajasti valoa, joka oli aurinkoakin kirkkaampi.
Anna seisoi ovella ja viittoi luokseen. Jotenkin Aaron
oli osannut odottaa sitä. Tuttu lämpö täytti sydämen.
”Kiirehdi rakkaani!” huusi Anna.
Aaron juoksi ylämäkeä keveästi kuin lentäen. Mihinkään ei sattunut.
Anna syleili häntä pitkään. Piki nuoli kättä.
”Olen odottanut sinua rakkaani! Mutta en vielä.”
”Missä me olemme?”
”Tämä on meidän taivas. Muistatko kun haaveilimme
mökistä vuorella. Sanoit, että se on täydellinen
vasta sitten, kun siellä on koirasi Piki.
Lapsuutesi ainoa ystävä.”
”Muistan! Minä muistan. Olit silloin jo hyvin
sairas. Sovimme näkevämme täällä. Nyt minun
on hyvä olla”
”Niin. Mutta sinun aikasi ei ole vielä. Rakastan
sinua ikuisesti, muista se!”
”Ja minä rakastan sinua!” Aaron tunsi kuinka
kipu ravisteli ruumista.
”Nähdään rakkaani! Minä odotan sinua täällä.”
Aaron heräsi. Verta valui kurkkuun ja yskitti.
”Anna!” huusi hän yskän puuskan väliin.
”Hän odottaa sinua!”
Aaron käänsi päätään, vieressä seisoi sama
kaapuniekka, jonka hän näki ennen kuin taju lähti.
”Mistä sinä puhut? Kuka odottaa ja missä?”
”Anna odottaa sinua, kuten lupasi. Ei ole
suurempaa voimaa kuin rakkaus. Se rikkoo
kaikki esteet.
””Kuka sinä olet?”
”Olen Jeesus. Jeesus Nasaretilainen.”
”Mutta enhän minä usko sinuun!”
”En minä pyytänyt uskomaan itseeni. Pyysin
uskomaan sanoihini. Käskin rakastamaan lähimmäistä
kuten itseään.”
”En rakasta itseäni.”
Jeesus hymyili ja kumartui silittämään Aaronin
päätä. Kipu katosi.
”Sinun aikasi ei ole vielä. Sinulla on tehtävä
edessäsi.”
”Mikä tehtävä?”
”Se selviää aikanaan.” Sen sanottuaan Jeesus
haihtui ihmisvilinään.
Ambulanssissa matkalla sairaalaan Aaron heräsi.
Oli hyvä olla vaikka joka paikkaan koski. Ei
pelottanut enää. Aaron päätti, että seuraavana jouluna
hänet päästettäisiin sisään hotelliin.
sunnuntai 23. joulukuuta 2012
maanantai 3. joulukuuta 2012
Horppahemmot heilahtaa
Alla lainaus Turun sanomien jutusta. Sama juttu oli myös Kalevassa.
Alla juttu, lopussa kommentti.
http://www.ts.fi/urheilu/422111/Jenkkifutari+Jovan+Belcher+ampui+avovaimonsa+ja+itsensa
"Jenkkifutari Jovan Belcher ampui avovaimonsa ja itsensä
Urheilu | Turun Sanomat 2.12.2012 16:09
Varhain lauantaiaamuna Jovan Belcher ampui avovaimonsa ja jätti pariskunnan kolmen kuukauden ikäisen tyttären sekä äitinsä kotiinsa Kansas Cityssa. Belcher ajoi 15 minuutin matkan joukkueensa, amerikkalaisen jalkapallon NFL-liigan Kansas City Chiefsin harjoituskeskukseen.
Harjoituskeskuksen parkkipaikalla 25-vuotias linjamies kiitti Chiefsin toimitusjohtajaa Scott Piolia ja päävalmentajaa Romeo Crennelia saamastaan tilaisuudesta pelata NFL:ssä, käveli parikymmentä metriä sivuun ja ampui itseään päähän Piolin ja Crennelin nähden.
Belcherin ja hänen avovaimonsa Kasandra Perkinsin kuolema herätti viikonloppuna järkyttyneitä reaktioita ympäri NFL:ää.
– Kuvitelkaa joku rakkaanne tuohon tilanteeseen, antakaa hänelle ase ja seiskää muutaman metrin päässä kun hän tappaa itsensä...se on käsittämätöntä, Kansas Cityn kaupunginjohtaja Sly James sanoi tavattuaan toimitusjohtaja Piolin.
Päävalmentaja Crennel kertoi tapahtuneesta joukkueen muille pelaajille lauantaina aamupäivällä.
– Se oli vaikea tilanne. Hän ei pystynyt puhumaan loppuun asti. Kokoonnuimme yhteen ja rukoilimme, Chiefsin pelinrakentaja Brady Quinn kertoi.
– Tämä on niin vaikeaa ennen kaikkea siksi, että mietin miten tämän olisi voinut estää, Quinn sanoi.
New Yorkin osavaltiossa varttunut Belcher, 25, oli taistellut tiensä Chiefsin aloituskokoonpanoon, vaikka häntä ei valittu NFL:n varaustilaisuudessa yliopistouran jälkeen. Belcher teki ensimmäisen sopimuksensa Chiefsin kanssa vuonna 2009 ja nousi aloitukseen jo seuraavalla kaudella.
Ainakaan julkisuudessa ei nähty mitään, mikä olisi kertonut ongelmista. Kaikki Belcherin pelikaverit kertoivat hänen olleen pidetty, työteliäs ja perhekeskeinen.
Kansas Cityn poliisi kertoi, että Belcher kävi perjantaina avovaimonsa kanssa konsertissa. Sen jälkeen pariskunta riiteli.
– Hän oli hiljainen, mukava kaveri, kova tekemään töitä. En ikinä tiedä, mikä tämän on aiheuttanut. Kun yrittäisin ajatella jonkun tekevän tällaista, en olisi ikinä ajatellut häntä, viime kauden pelikaveri Anthony Becht sanoi.
Useiden entisten NFL-pelaajien itsemurhat ovat viime vuosina herättäneet Yhdysvalloissa kysymyksiä siitä, mikä osuus päähän kohdistuneilla iskuilla ja aivovammoilla on kuolemiin.
TS–STT
Pienvittuilijasta olisi aihetta hakea syitä myös todennäköisemmästä, eli doubbingin ja hormiinien suunnasta. Kuten muistetaan DDR:n ajoilta, niin perinteisesti horppahemmot ovat menettäneet väliin kykynsä tai hermonsa tai molemmat.
Elämään voi tulla yllättäviä ulottuvuuksia, kun homoonit vievät seksihalut ja tuovat tilalle halun nakata vaimo ikkunasta pihalle.
Siitä parisuhde voi hieman kärsiä. Voi olla hieman riitaa ilmassa.
Asioista voisi puhua niiden oikeilla nimillä. Horppahemmo,douppaaja ja muut johdannaiset ovat Pienvittuilijasta kaunista kuultavaa. Nuo tyypit, jotka vääristävät urheilulajin kuin lajin ja tekevät siitä eläintiedettä. Mikä sika kestää eniten piikkiä, se kasvaa isoimmaksi ja vahvimmaksi.
Amerikkalainen jalkapallo mainitaan ensimmäisten lajien joukossa kun puhutaan douppingista.
Linkki:
http://www.antidoping.fi/view.cfm?page=A18F23ED-3C04-4EAF-AECE-925A5BD3ADEF&articleid=d19e0a41-a02f-4be4-aa55-c075fd83e086
Lainaus jutusta:
"1940-luvun alussa Yhdysvalloissa tutkittiin metyylitestosteronin (synteettinen mieshormoni) vaikutuksia. Eräs painonnostoa harrastanut lääkäri huomasi pian itse kokeilussa hormonin vaikutukset ja raportoi niistä laajalti, jolloin yleinen mielenkiinto heräsi. Aluksi käyttöä oli vain voimailupiireissä leviten kuitenkin 1950-luvulla amerikkalaisen jalkapallon ja yleisurheilun harrastajiin."
Lopuksi pieni raapaisu kotimaiseen ylpeyden aiheeseen. Miksiköhän eräänkin suomalaisen jääkiekkoilijaikonin leukaperät sen kun kasvavat vaikka vuosia kertyy. Kuitenkin luistin kulkee NHL:ssä, jossa ei doubbing testeillä juhlita.
Linkki:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Doping
Lainaus tekstistä:
"WADA laati 2002 Maailman antidopingsäännöstön, johon kuuluvat testausta, kiellettyjen aineiden listaa, erityislupia, yksityisyyden suojaa ja dopinglaboratorioita koskevat standardit.[45] Kaikki merkittävät kansainväliset urheilujärjestöt hyväksyivät säännöstön Ateenan vuoden 2004 olympialaisiin mennessä. Säännöstön allekirjoittaneiden järjestöjen tulee varmistaa, että niiden omat säännöt eivät ole ristiriidassa WADAn antidopingsäännöstön kanssa. Säännöstön ulkopuolella ovat kuitenkin jotkut pohjoisamerikkalaiset ammattilaissarjat, kuten NHL ja NBA. Näidenkin sarjojen pelaajat joutuvat kuitenkin noudattamaan olympialaisiin osallistuessaan WADAn sääntöjä."
Ja löytyisiköhän tuosta edellisestä selitystä, miksi suomalaisia NHL-pelaajia ei aina kiinnosta osallistua maajoukkuepeleihin. Varsinkaan silloin kun on sopimus katkolla ja pitää näyttää "kyntensä" vanhalle seuralle sekä tuleville. Kun pitää raivata tie uudelle uutukaiselle ja entistä rahakkaammalle sopimukselle.
Alla juttu, lopussa kommentti.
http://www.ts.fi/urheilu/422111/Jenkkifutari+Jovan+Belcher+ampui+avovaimonsa+ja+itsensa
"Jenkkifutari Jovan Belcher ampui avovaimonsa ja itsensä
Urheilu | Turun Sanomat 2.12.2012 16:09
Varhain lauantaiaamuna Jovan Belcher ampui avovaimonsa ja jätti pariskunnan kolmen kuukauden ikäisen tyttären sekä äitinsä kotiinsa Kansas Cityssa. Belcher ajoi 15 minuutin matkan joukkueensa, amerikkalaisen jalkapallon NFL-liigan Kansas City Chiefsin harjoituskeskukseen.
Harjoituskeskuksen parkkipaikalla 25-vuotias linjamies kiitti Chiefsin toimitusjohtajaa Scott Piolia ja päävalmentajaa Romeo Crennelia saamastaan tilaisuudesta pelata NFL:ssä, käveli parikymmentä metriä sivuun ja ampui itseään päähän Piolin ja Crennelin nähden.
Belcherin ja hänen avovaimonsa Kasandra Perkinsin kuolema herätti viikonloppuna järkyttyneitä reaktioita ympäri NFL:ää.
– Kuvitelkaa joku rakkaanne tuohon tilanteeseen, antakaa hänelle ase ja seiskää muutaman metrin päässä kun hän tappaa itsensä...se on käsittämätöntä, Kansas Cityn kaupunginjohtaja Sly James sanoi tavattuaan toimitusjohtaja Piolin.
Päävalmentaja Crennel kertoi tapahtuneesta joukkueen muille pelaajille lauantaina aamupäivällä.
– Se oli vaikea tilanne. Hän ei pystynyt puhumaan loppuun asti. Kokoonnuimme yhteen ja rukoilimme, Chiefsin pelinrakentaja Brady Quinn kertoi.
– Tämä on niin vaikeaa ennen kaikkea siksi, että mietin miten tämän olisi voinut estää, Quinn sanoi.
New Yorkin osavaltiossa varttunut Belcher, 25, oli taistellut tiensä Chiefsin aloituskokoonpanoon, vaikka häntä ei valittu NFL:n varaustilaisuudessa yliopistouran jälkeen. Belcher teki ensimmäisen sopimuksensa Chiefsin kanssa vuonna 2009 ja nousi aloitukseen jo seuraavalla kaudella.
Ainakaan julkisuudessa ei nähty mitään, mikä olisi kertonut ongelmista. Kaikki Belcherin pelikaverit kertoivat hänen olleen pidetty, työteliäs ja perhekeskeinen.
Kansas Cityn poliisi kertoi, että Belcher kävi perjantaina avovaimonsa kanssa konsertissa. Sen jälkeen pariskunta riiteli.
– Hän oli hiljainen, mukava kaveri, kova tekemään töitä. En ikinä tiedä, mikä tämän on aiheuttanut. Kun yrittäisin ajatella jonkun tekevän tällaista, en olisi ikinä ajatellut häntä, viime kauden pelikaveri Anthony Becht sanoi.
Useiden entisten NFL-pelaajien itsemurhat ovat viime vuosina herättäneet Yhdysvalloissa kysymyksiä siitä, mikä osuus päähän kohdistuneilla iskuilla ja aivovammoilla on kuolemiin.
TS–STT
Pienvittuilijasta olisi aihetta hakea syitä myös todennäköisemmästä, eli doubbingin ja hormiinien suunnasta. Kuten muistetaan DDR:n ajoilta, niin perinteisesti horppahemmot ovat menettäneet väliin kykynsä tai hermonsa tai molemmat.
Elämään voi tulla yllättäviä ulottuvuuksia, kun homoonit vievät seksihalut ja tuovat tilalle halun nakata vaimo ikkunasta pihalle.
Siitä parisuhde voi hieman kärsiä. Voi olla hieman riitaa ilmassa.
Asioista voisi puhua niiden oikeilla nimillä. Horppahemmo,douppaaja ja muut johdannaiset ovat Pienvittuilijasta kaunista kuultavaa. Nuo tyypit, jotka vääristävät urheilulajin kuin lajin ja tekevät siitä eläintiedettä. Mikä sika kestää eniten piikkiä, se kasvaa isoimmaksi ja vahvimmaksi.
Amerikkalainen jalkapallo mainitaan ensimmäisten lajien joukossa kun puhutaan douppingista.
Linkki:
http://www.antidoping.fi/view.cfm?page=A18F23ED-3C04-4EAF-AECE-925A5BD3ADEF&articleid=d19e0a41-a02f-4be4-aa55-c075fd83e086
Lainaus jutusta:
"1940-luvun alussa Yhdysvalloissa tutkittiin metyylitestosteronin (synteettinen mieshormoni) vaikutuksia. Eräs painonnostoa harrastanut lääkäri huomasi pian itse kokeilussa hormonin vaikutukset ja raportoi niistä laajalti, jolloin yleinen mielenkiinto heräsi. Aluksi käyttöä oli vain voimailupiireissä leviten kuitenkin 1950-luvulla amerikkalaisen jalkapallon ja yleisurheilun harrastajiin."
Lopuksi pieni raapaisu kotimaiseen ylpeyden aiheeseen. Miksiköhän eräänkin suomalaisen jääkiekkoilijaikonin leukaperät sen kun kasvavat vaikka vuosia kertyy. Kuitenkin luistin kulkee NHL:ssä, jossa ei doubbing testeillä juhlita.
Linkki:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Doping
Lainaus tekstistä:
"WADA laati 2002 Maailman antidopingsäännöstön, johon kuuluvat testausta, kiellettyjen aineiden listaa, erityislupia, yksityisyyden suojaa ja dopinglaboratorioita koskevat standardit.[45] Kaikki merkittävät kansainväliset urheilujärjestöt hyväksyivät säännöstön Ateenan vuoden 2004 olympialaisiin mennessä. Säännöstön allekirjoittaneiden järjestöjen tulee varmistaa, että niiden omat säännöt eivät ole ristiriidassa WADAn antidopingsäännöstön kanssa. Säännöstön ulkopuolella ovat kuitenkin jotkut pohjoisamerikkalaiset ammattilaissarjat, kuten NHL ja NBA. Näidenkin sarjojen pelaajat joutuvat kuitenkin noudattamaan olympialaisiin osallistuessaan WADAn sääntöjä."
Ja löytyisiköhän tuosta edellisestä selitystä, miksi suomalaisia NHL-pelaajia ei aina kiinnosta osallistua maajoukkuepeleihin. Varsinkaan silloin kun on sopimus katkolla ja pitää näyttää "kyntensä" vanhalle seuralle sekä tuleville. Kun pitää raivata tie uudelle uutukaiselle ja entistä rahakkaammalle sopimukselle.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Maailman syrjityin vähemmistö (Tekstinä)
Rasismi: valtaväestö sortaa vähemmistöä. Paha juttu. Vähemmistö sortaa pientä osaa porukastaan. Pullauttaa ulos pienestä piiristä leimaamalla valtaväestön osaksi, vaikka eivät sitä ole. Se on ultrapaha. On kamalaa olla vähemmistönä vähemmistössä. Päähän potkittujen päähän potkimana.
**************************************************************************************************************************************************************************
Kirjoitin ensimmäisen kolumnin tästä aiheesta, kun luin Pekka Aikion jutun Lapin Kansasta (29.1.2011). Siinä hän ihmettelee sitä, ettei saamelaisasioissa olla edistytty 20 vuoteen. Yhtenä ongelmana Aikio mainitsi sen, ettei Suomi ole ratifioinut ILO-sopimusta. Käytännössä sopimus tarkoittaa sitä, että alkuperäisväestön oikeudet maahan, veteen ja luonnonvaroihin taataan. Autsista! Hienoa ja kaunista päällisin puolin asiaa katsottuna, mutta pahan hajuista läheltä nuuhkittuna. Ketähän Pekka mahtaa pitää ILO-sopimuksen arvoisina?.
**************************************************************************************************************************************************************************
Löydettyäni vanhoista papereista tietoa oman sukuni vaiheista ryhdyin tarkemmin pohtimaan syitä pattitilanteeseen. Huomasin, että Suomessa saamelaisten oikeuksien lisääminen merkitsee sitä, että muilta otetaan jotain pois. Miksi näin? Entä kuka oikeastaan on alkuperäisväestöä?
**************************************************************************************************************************************************************************
Kyseiset ajatuksia herättäneet paperit oli päivätty vuodelle 1999. Niillä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson Kyrö oli merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J. R. M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.
**************************************************************************************************************************************************************************
****
Isä oli siis kiistatta alkuperäisväestöä, mutta silti häntä ei hyväksytty Saamelaiskäräjillä saamelaiseksi. Samanlaisia sukupohjaisia hakemuksia oli papereiden mukaan tuolloin ollut 1 172 kappaletta. Kun luin kielteisen päätöksen perusteita, menin aluksi ymmälleni ja samalla oivalsin, että juuri tässä vaiheessa mentiin metsään, kun ILO-sopimusta ryhdyttiin tulkitsemaan tarkoitushakuisesti. Osa alkuperäisväestöstä rajattiin sopimuksen ulkopuolelle, vaikka he sen piiriin todistettavasti kuuluivat.
**************************************************************************************************************************************************************************
Lainaus netistä: Kuka on alkuperäiskansaa?
”Suomessa on lähdetty siitä, että ILO-sopimus koskisi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittyjä n. 9 000 saamelaista. Tämä on ongelmallista, sillä ihmisillä voi olla erilaisia syitä kuulua tai olla kuulumatta vaaliluetteloon. Esimerkiksi Norjassa on arviolta 75 000–100 000 saamelaista. Vain 13 000 heistä kuuluu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.” Henkilön oikeudet suhteessa ILO-sopimukseen eivät voi Tanja Joonan mukaan olla kiinni siitä, onko hänet merkitty vaaliluetteloon vai ei. Näin asiaa on tarkasteltu erityisesti Ruotsissa, mutta myös useissa muissa maissa. (http://www.aka.fi/fi/T/Tiedeuutiset2/Tieteen-ajankohtaisuutisia/ILO-sopimus-No-169-oikeus-maihin-vesiin-ja-perinteisiin-elinkeinoihin--ei-kuitenkaan-Suomessa)
**************************************************************************************************************************************************************************
Miksi näin menetellään Suomessa? Ketkä ajavat tulkintaa tähän suuntaan? Ketkähän mahtavat hyötyä?
Selvää syrjintää ja viralliselle syrjinnälle täytyy löytää jotain perusteita, nykyään kun ei voi mittailla kalloja fyysisen antropologian ja eugeniikan nimissä. Saamelaiskäräjien tapaiselle viralliselle organisaatiolle ei riitä perusteeksi se, että me ei haluta enempää kakun jakajia, vaikka sitä toki tarkoitetaankin. Yhtenä kielteisen päätöksen perusteluna oli se, ettei papereista löytynyt tuoreempia merkintöjä lappalaisuudesta. Voitiin olettaa, että entiset lappalaiset olisivat nyttemmin siirtyneet tilallisiksi.
**************************************************************************************************************************************************************************
Mutta eikö lappalaisuudessa ole kyse etnisestä ryhmästä? Ei suinkaan yhteiskunnallisesta luokituksesta, kuten oli kansalaissodan erottelu punaisiin ja valkoisiin? Tilallinen tai ei, on sukuni harjoittanut myös saamelaisiksi leimaavia elinkeinoja, kuten poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Perustelu ei vakuuttanut.
**************************************************************************************************************************************************************************
Toisena perusteena oli se, ettei isä puhunut saamea, mitä pidetään tämän lappalaisnimitystä uudemman saamelaismääritelmän kriteerinä. Eikä kumpikaan isän vanhemmista puhunut saamea. Tässä kohtaa olin samoilla linjoilla Saamelaiskäräjien kanssa. Paitsi perustelujen perusteluissa: näin suurelle joukolle (1 172) saamea puhumattomia ei haluttu antaa äänivaltaa Saamelaiskäräjillä. Kerrassaan outo peruste kieltää oikeudet: koska pyytäjiä on paljon. Perustelu tuskin pohjaa minkään kirjainyhdistelmän sopimukseen.
**************************************************************************************************************************************************************************
Aikion aikoinaan heittämä ajatus siitä, ettei riitä, että tuntee itsensä saamelaiseksi, vaan on tultava saamelaisyhteisön hyväksymäksi, antaa mahdollisuuden hylätä äänioikeushakemus Saamelaiskäräjillä keneltä hyvänsä, jonka naama ei miellytä. Perusteluja voidaan sitten miettiä jälkikäteen. Pakostakin päähän poksahtaa mielleyhtymiä vapaamuurareista ja muista salaporukoista.
**************************************************************************************************************************************************************************
Lainaus netistä: "ILO-sopimuksen mukaan alkuperäiskansaan kuuluu ihminen, joka polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä, käyttää maata perinteisellä tavalla ja on säilyttänyt kulttuurisia erityispiirteitään. Lisäksi hän mieltää itsensä alkuperäiskansaan kuuluvaksi (http://www.aka.fi/fi/T/Tiedeuutiset2/Tieteen-ajankohtaisuutisia/ILO-sopimus-No-169-oikeus-maihin-vesiin-ja-perinteisiin-elinkeinoihin--ei-kuitenkaan-Suomessa)."
**************************************************************************************************************************************************************************
Kielellisin perustein isä ei ollut saamelainen. Silti hän oli alkuperäiskansaa, lappalaisten jälkeläinen, kytköksissä lappalaiseen kulttuuriin, perinteeseen, elinkeinoon, metsiin ja maihin. Kyse on määritelmästä: puhuttaessa alkuperäiskansasta, tulisi sen käsittää myös suomea äidinkielenään puhuvien oikeudet. Kyse on kahdesta alkuperäisväestön ryhmästä: saamelaisista ja lappalaisperusteisista. Kummallekin on turvattava oikeutensa. Koska Saamelaiskäräjät esiintyy alkuperäisväestön äänitorvena, pitäisi siellä molempien ryhmien saada äänensä kuuluville. Se on perusoikeus. Sitä kutsutaan demokratiaksi.
**************************************************************************************************************************************************************************
****
Kun tutkin tarkemmin asiaa, kielellinen peruste syrjinnälle alkoi tuntua vielä määrällistäkin perustetta naurettavammalta. Kun pääpaino alkuperäisväestöön kuulumiselle on saamenkieli, siitä seuraa absurdeja ristiriitaisuuksia. Jos isä olisi ollut alkujaan syntyperäinen helsinkiläinen ja olisi mennyt naimisiin saamelaisen kanssa, hänet olisi hyväksytty Saamelaiskäräjille alkuperäiskansan äänioikeutettuna edustajana, samoin minut siskoineni. Vuosisatainen sukuhistoria ja ILO-sopimuksen ehtojen täyttäminen eivät tuota oikeutta suo, mutta naimakauppa tuo.
**************************************************************************************************************************************************************************
****
On totta, että saamea puhuvat ansaitsevat kielelliset oikeutensa, kuten opiskelupaikkakiintiöt, oikeuden asioida virastoissa omalla äidinkielellään ja puitteet, jotka takaavat kielen säilymisen. Näitä oikeuksia on puolustettava ja edistettävä ponnekkaasti. Kieli ei saa kuitenkaan olla syy sivuttaa muiden alkuperäisasukkaiden yhtäläisiä oikeuksia maahan, kulttuuriin ja elinkeinon harjoittamiseen. Kielen säilyminen ja elinkeinon harjoittaminen ovat kaksi ihan eri asiaa, ja sellaisina niitä tulisi käsitellä. Lappalaisperusteiset ihmiset ansaitsevat oikeuden elää kotiseudullaan tasavertaisina ja harjoittaa ikiaikaisia ammattejaan rehellistä ylpeyttä tuntien.
**************************************************************************************************************************************************************************
Ihmiset, joiden suvut ovat asuttaneet vuosisatoja pohjoisia seutuja, ovat lomittuneet kiinteäksi osaksi lappilaista perinnettä ja kulttuuria. Muna vai kana -keskustelua siitä, kenen suvut olivat, tulivat, menivät ja tekivät jotain ensimmäiseksi, voidaan jatkaa maailman tappiin asti. Ja jos oikein arvaan, niin varmaan jatketaankin. Saamelaiset tuskin vapaaehtoisesti antavat lisäoikeuksia lappalaisille. Ja kun ainoa virallinen ja äänensä kuuluville saava elin asiassa on Saamelaiskäräjät, asiaan tuskin tulee kohdistumaan minkäänlaista yhteiskunnallista painettakaan. Saamelaiset vain voivottelevat ILO-sopimuksen perään ja jatkavat määrätietoista lappalaisten syrjintää.
**************************************************************************************************************************************************************************
Lainaus Wikipediasta: "Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon mukaan nykyaikana rasistisen aatteen yleisimmäksi muodoksi on noussut kulttuurinen rasismi, joka perustelee etnisten ryhmien eriarvoisuutta näiden kulttuurisilla eroilla (http://fi.wikipedia.org/wiki/Rasismi)."
**************************************************************************************************************************************************************************
Kotikylältäni tuttu poromies lähettää minulle säännöllisesti viestejä uusista käänteistä ILO-sopimuksen suhteen ja on aidosti huolestunut asiasta. Kun asiaa tutkin, niin huomasin, että huoleen on aihetta ja siksi lupasin nostaa aiheen esille kirjoittamalla siitä johonkin kunnon lehteen.
Juttu jatkukoon ja sana kiiriköön.
torstai 1. marraskuuta 2012
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Perjantai 13.päivä Berliinissä
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Oulun Kirjailijaseuran blogissa:http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/perjantai-13paiva-berliinissa/
Istun turkkilaiseen ruokapaikkaan Weddingissä. Pieni poika kiikuttaa kuponkeja käteen. Ensi on pitsapaikan esite. Kaikki pitsat 2,50 ja nuudelit 3,00 euroa annos.
Pitsa lappusen alla on toisenlainen tarjous. Päähuomio kiinnittyy lappusessa kommenttiin ” Küsse extra zu bezahlen”. Oraalit ja anaalit, dominat ja pissaleikit kuuluvat valikoimaan ja sisältyvät hintaan. Mutta suukot maksavat lisää. Kiitän taivaat ja maat, etten ole vielä niin epätoivoinen, että huoran huulilta hakisin suudelmia 15 euron lisähintaan.
Kuvan nainen on ilmeisesti lappusia kiikuttaneen pojan äiti. Samaa näköä pisti ihmisiä kyttäävän kirjailijan silmään. Pienet tissit, suuret silmät ja ilmeisen ylpeä ammatistaan. Ja mikä ettei, kun maksaa verot ja pyörittää bisneksiään ilmeisen menestyksekkäästi.
Aikaisemmin päivällä kolme tyttöä jakoi esitteitä Leopoldplazilla. ”Vain tällä lapulla, kolme tyttöä yhden hinnalla!” Lappunen väittää tyttöjen olevan ”Hobby whores”, eli harrastehuoria, ja valitsevansa itse asiakkaansa. 150 euroa tunti ja siihen sisältyy suukot ja muut.
En tiennyt miten asiaan suhtautua. Tuo, että ulkonäkö viestii jonkin asteisesta puutteesta, lienee se negatiivinen pointti. 45-vuotias mies yksin kartta kädessä kaupungilla. Mitä muuta se voi olla etsimässä kuin huorataloa? Ukko parka yksinään vanhuuden kynnyksellä, pitäähän sille piparia tarjota. Mutta toisaalta se, että kelpaisi valikoitujen asiakkaiden joukkoon nostattaa rintakarvoja. Pienen varuskunnan verran miehiä lappaa tyttöjen ohi saamatta lappua.
Tänään oli ihan muita suunnitelmia, kuin lueskella seksitarjouksia. Paras päivä pitkiin aikoihin, piti olla tämä perjantai 13.päivä. Henkilökohtaiset suuret suunnitelmat pienenivät kissanpaskan kokoiseksi läjäksi. Vaikka kuinka itselle uskottelen, niin se tuntuu pirun pahalta. Huorat saavat olla, mutta jotain pitää raapia kasaan, ettei pää leviä.
Päätän vakaasti vetää oikein kunnon päiväkännit.
Piipahdan Lidliin ja ostan seitsemän laatikkoa pikkupulloja: Jagdschloss ja Kronfurst Kräyter bitter. Molemmat 0,99 neljän pullon laatikko. Jokaisessa pullossa on pari senttiä ainetta. Käteviä, kun haluaa juoda julkisesti salaa.
Parin paketin jälkeen tunnelma nousee, mutta samalla yskänlääkkeelle maistuvat liköörit alkavat etoa. Vastaan tulee Netto Market, josta ostan kuuden pikkupullon laatikon Original Lehment Rosockeria, 2,99 euroa paketti. Se on jotain kirkasta ouzon ja votkan välimaaston juomaa. Vedän pari pulloa kassan jälkeen ja heti piristää kummasti. Kyllä se päivä tästä taas lähtee nousemaan!
Turkkilaisessa ruokapaikassa ei tietenkään ollut vessaa ja kusetti jo sisään mennessä. Nyt maistuu jo suoliston läpi tislatut pikkupullot suussa asti. Haen kiireisesti vessaa, kun sellaista ei löydy aidosta italialaisesta pitseriasta, jossa maleksii koko turkkilainen pikku kaupunki, eikä Asian foodista, jossa ei ole myyjää lainkaan, niin livahdan lähimpään porttikäytävään ja kusta lorotan seinään kadulle vilkuillen. Pohja noteeraus! Mutta hätä ei lue lakia. Lohduttaudun sillä, että kusisuihku suorastaan pesi pinttynyttä likaa seinästä.
Hädän helpotettua iskee välittömästi suolaisen nälkä. Takki auki ja sepalusta sulkien koikkelehdin läheiseen ruokapaikkaan.
Kun kysyn kasvisruokaa henki arvatenkin löyhkäten ja housun nappi vielä rehvakkaasti auki. Tarjoilija ilmoittaa, että paikassa on yksityistilaisuus.
Ja paskat! Missään ei näy lappua, eikä koko paikassa ole kuin neljä ihmistä, mutta oivalla syyn. Varmaan näytän ja haisen metropultsarilta.
Kadulla korjaan ryhtiä. Napitan housut ja hinkkaan asvalttiin kengänpohjaan tarttuneen kusisen esitteen. Ei ihme, ettei minua huolittu ruokapaikkaan.
Kävelen tien yli Intialaiseen ravintolaan. Syön kunnon aterian leipineen, salaatteineen ja oluineen. Pää alkaa selvitä ja muistan Robertin sähköpostin. Jokin matkajuttu Berliinistä olisi kiva saada blogiin. Vastaan tekstiviestillä ja kirjoitan tapahtumat tuoreesta muistista. Lähellä on kahvila, jossa nettikin toimii. Sinne siis, Berliner Kindl pullo eteen ja rojut laariin.
Pää alkaa selvitä sen verran, että oivallan Robertin tarkoittaneen varmaa jotain ihan muuta kuin tätä. Mutta pikku pulloja on vielä sen verran jäljellä, samoin kuin perjantai 13:sta päivää, joten saa kelvata.
Varsinkin kun tarina on ihan tosi!
Istun turkkilaiseen ruokapaikkaan Weddingissä. Pieni poika kiikuttaa kuponkeja käteen. Ensi on pitsapaikan esite. Kaikki pitsat 2,50 ja nuudelit 3,00 euroa annos.
Pitsa lappusen alla on toisenlainen tarjous. Päähuomio kiinnittyy lappusessa kommenttiin ” Küsse extra zu bezahlen”. Oraalit ja anaalit, dominat ja pissaleikit kuuluvat valikoimaan ja sisältyvät hintaan. Mutta suukot maksavat lisää. Kiitän taivaat ja maat, etten ole vielä niin epätoivoinen, että huoran huulilta hakisin suudelmia 15 euron lisähintaan.
Kuvan nainen on ilmeisesti lappusia kiikuttaneen pojan äiti. Samaa näköä pisti ihmisiä kyttäävän kirjailijan silmään. Pienet tissit, suuret silmät ja ilmeisen ylpeä ammatistaan. Ja mikä ettei, kun maksaa verot ja pyörittää bisneksiään ilmeisen menestyksekkäästi.
Aikaisemmin päivällä kolme tyttöä jakoi esitteitä Leopoldplazilla. ”Vain tällä lapulla, kolme tyttöä yhden hinnalla!” Lappunen väittää tyttöjen olevan ”Hobby whores”, eli harrastehuoria, ja valitsevansa itse asiakkaansa. 150 euroa tunti ja siihen sisältyy suukot ja muut.
En tiennyt miten asiaan suhtautua. Tuo, että ulkonäkö viestii jonkin asteisesta puutteesta, lienee se negatiivinen pointti. 45-vuotias mies yksin kartta kädessä kaupungilla. Mitä muuta se voi olla etsimässä kuin huorataloa? Ukko parka yksinään vanhuuden kynnyksellä, pitäähän sille piparia tarjota. Mutta toisaalta se, että kelpaisi valikoitujen asiakkaiden joukkoon nostattaa rintakarvoja. Pienen varuskunnan verran miehiä lappaa tyttöjen ohi saamatta lappua.
Tänään oli ihan muita suunnitelmia, kuin lueskella seksitarjouksia. Paras päivä pitkiin aikoihin, piti olla tämä perjantai 13.päivä. Henkilökohtaiset suuret suunnitelmat pienenivät kissanpaskan kokoiseksi läjäksi. Vaikka kuinka itselle uskottelen, niin se tuntuu pirun pahalta. Huorat saavat olla, mutta jotain pitää raapia kasaan, ettei pää leviä.
Päätän vakaasti vetää oikein kunnon päiväkännit.
Piipahdan Lidliin ja ostan seitsemän laatikkoa pikkupulloja: Jagdschloss ja Kronfurst Kräyter bitter. Molemmat 0,99 neljän pullon laatikko. Jokaisessa pullossa on pari senttiä ainetta. Käteviä, kun haluaa juoda julkisesti salaa.
Parin paketin jälkeen tunnelma nousee, mutta samalla yskänlääkkeelle maistuvat liköörit alkavat etoa. Vastaan tulee Netto Market, josta ostan kuuden pikkupullon laatikon Original Lehment Rosockeria, 2,99 euroa paketti. Se on jotain kirkasta ouzon ja votkan välimaaston juomaa. Vedän pari pulloa kassan jälkeen ja heti piristää kummasti. Kyllä se päivä tästä taas lähtee nousemaan!
Turkkilaisessa ruokapaikassa ei tietenkään ollut vessaa ja kusetti jo sisään mennessä. Nyt maistuu jo suoliston läpi tislatut pikkupullot suussa asti. Haen kiireisesti vessaa, kun sellaista ei löydy aidosta italialaisesta pitseriasta, jossa maleksii koko turkkilainen pikku kaupunki, eikä Asian foodista, jossa ei ole myyjää lainkaan, niin livahdan lähimpään porttikäytävään ja kusta lorotan seinään kadulle vilkuillen. Pohja noteeraus! Mutta hätä ei lue lakia. Lohduttaudun sillä, että kusisuihku suorastaan pesi pinttynyttä likaa seinästä.
Hädän helpotettua iskee välittömästi suolaisen nälkä. Takki auki ja sepalusta sulkien koikkelehdin läheiseen ruokapaikkaan.
Kun kysyn kasvisruokaa henki arvatenkin löyhkäten ja housun nappi vielä rehvakkaasti auki. Tarjoilija ilmoittaa, että paikassa on yksityistilaisuus.
Ja paskat! Missään ei näy lappua, eikä koko paikassa ole kuin neljä ihmistä, mutta oivalla syyn. Varmaan näytän ja haisen metropultsarilta.
Kadulla korjaan ryhtiä. Napitan housut ja hinkkaan asvalttiin kengänpohjaan tarttuneen kusisen esitteen. Ei ihme, ettei minua huolittu ruokapaikkaan.
Kävelen tien yli Intialaiseen ravintolaan. Syön kunnon aterian leipineen, salaatteineen ja oluineen. Pää alkaa selvitä ja muistan Robertin sähköpostin. Jokin matkajuttu Berliinistä olisi kiva saada blogiin. Vastaan tekstiviestillä ja kirjoitan tapahtumat tuoreesta muistista. Lähellä on kahvila, jossa nettikin toimii. Sinne siis, Berliner Kindl pullo eteen ja rojut laariin.
Pää alkaa selvitä sen verran, että oivallan Robertin tarkoittaneen varmaa jotain ihan muuta kuin tätä. Mutta pikku pulloja on vielä sen verran jäljellä, samoin kuin perjantai 13:sta päivää, joten saa kelvata.
Varsinkin kun tarina on ihan tosi!
torstai 17. marraskuuta 2011
Saamelainen ja lappalainen
(Kyseinen kirjoitus on julkaistu myös kulttuurilehti Hallauksen numerossa 13.)
Luin Pekka Aikion jutun Lapin Kansasta (29.1.2011). Siinä hän ihmettelee sitä, ettei saamelaisasioissa olla edistytty 20 vuoteen. Yhtenä ongelmana Aikio mainitsi sen, ettei Suomi ole ratifioinut ILO-sopimusta. Käytännössä sopimus tarkoittaa sitä, että alkuperäisväestön oikeudet maahan, veteen ja luonnonvaroihin taataan.
Löydettyäni vanhoista papereista tietoa oman sukuni vaiheista, ryhdyin tarkemmin pohtimaan syitä pattitilanteeseen. Huomasin, että Suomessa saamelaisten oikeuksien lisääminen merkitsee sitä, että muilta otetaan jotain pois. Miksi näin? Entä kuka oikeastaan on alkuperäisväestöä?
Kyseiset ajatuksia herättäneet paperit oli päivätty vuodelle 1999. Niillä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson Kyrö oli merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J.R.M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.
Isä oli siis kiistatta alkuperäisväestöä, mutta silti häntä ei hyväksytty Saamelaiskäräjillä saamelaiseksi. Samanlaisia sukupohjaisia hakemuksia oli papereiden mukaan tuolloin ollut 1172 kappaletta. Kun luin kielteisen päätöksen perusteita, niin menin aluksi ymmälleni ja samalla oivalsin, että juuri tässä vaiheessa mentiin metsään, kun ILO-sopimusta ryhdyttiin tulkitsemaan tarkoitushakuisesti. Osa alkuperäisväestöstä rajattiin sopimuksen ulkopuolelle.
Yhtenä kielteisen päätöksen perusteluna oli se, ettei papereista löytynyt tuoreempia merkintöjä lappalaisuudesta. Voitiin olettaa, että entiset lappalaiset olisivat nyttemmin siirtyneet tilallisiksi. Mutta eikö lappalaisuudessa ole kyse etnisestä ryhmästä, eikä suinkaan yhteiskunnallisesta luokituksesta, kuten oli kansalaissodan erottelu punaisiin ja valkoisiin? Tilallinen tai ei, on sukuni harjoittanut myös saamelaisiksi leimaavia elinkeinoja, kuten poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Perustelu ei vakuuttanut.
Toisena perusteena oli se, ettei isä puhunut saamea, jota pidetään tämän lappalaisnimitystä uudemman saamelaismääritelmän kriteerinä. Eikä isän kumpikaan vanhemmista puhunut saamea. Tässä kohtaa olin samoilla linjoilla Saamelaiskäräjien kanssa. Paitsi perustelujen perusteluissa: näin suurelle joukolle (1172) saamea puhumattomia, ei haluttu antaa äänivaltaa Saamelaiskäräjillä. Kerrassaan outo peruste kieltää oikeudet koska pyytäjiä on paljon. Perustelu tuskin pohjaa minkään kirjainyhdistelmän sopimukseen.
Kielellisin perustein isä ei ollut saamelainen. Silti hän oli alkuperäiskansaa, lappalaisten jälkeläinen, kytköksissä lappalaiseen kulttuuriin, perinteeseen, elinkeinoon, metsiin ja maihin. Kyse on määritelmästä: puhuttaessa alkuperäiskansasta, tulisi sen käsittää myös suomea äidinkielenään puhuvien oikeudet. Kyse on kahdesta alkuperäisväestön ryhmästä: saamelaisista ja lappalaisperusteisista. Kummallekin on turvattava oikeutensa. Koska Saamelaiskäräjät esiintyy alkuperäisväestön äänitorvena, pitäisi siellä molempien ryhmien saada äänensä kuuluville. Se on perusoikeus. Sitä kutsutaan demokratiaksi.
Jos pääpaino alkuperäisväestöön kuulumiselle on saamenkieli, niin siitä seuraa absurdeja ristiriitaisuuksia. Jos isä olisi ollut alkujaan syntyperäinen helsinkiläinen ja olisi mennyt naimisiin saamelaisen kanssa, niin hänet olisi hyväksytty Saamelaiskäräjille alkuperäiskansan äänioikeutettuna edustajana, samoin minut siskoineni. Vuosisatainen sukuhistoria ja ILO-sopimuksen ehtojen täyttäminen eivät tuota oikeutta suo.
On totta, että saamea puhuvat ansaitsevat kielelliset oikeutensa, kuten opiskelupaikkakiintiöt, oikeuden asioida virastoissa omalla äidinkielellään ja puitteet, jotka takaavat kielen säilymisen. Näitä oikeuksia on puolustettava ja edistettävä ponnekkaasti. Kieli ei saa kuitenkaan olla syy sivuttaa muiden alkuperäisasukkaiden yhtäläisiä oikeuksia maahan, kulttuuriin ja elinkeinon harjoittamiseen.
Ihmiset, joiden suvut ovat asuttaneet vuosisatoja pohjoisia seutuja, ovat lomittuneet kiinteäksi osaksi lappilaista perinnettä ja kulttuuria. Muna vai kana-keskustelua siitä, kenen suvut olivat, tulivat, menivät ja tekivät jotain ensimmäiseksi, voidaan jatkaa maailman tappiin asti. Ratkaisu ei riitelemällä löydy eivätkä asiat edisty. Nekään, joissa yhteisvoimin voitaisiin saada paljon aikaan. Vanha sanonta, ”sopu sijaa antaa”, sopii tähän erinomaisesti. Varsinkin, kun tilaa on täältä Oulun suunnalta katsottuna ihan jaettavaksi asti.
Luin Pekka Aikion jutun Lapin Kansasta (29.1.2011). Siinä hän ihmettelee sitä, ettei saamelaisasioissa olla edistytty 20 vuoteen. Yhtenä ongelmana Aikio mainitsi sen, ettei Suomi ole ratifioinut ILO-sopimusta. Käytännössä sopimus tarkoittaa sitä, että alkuperäisväestön oikeudet maahan, veteen ja luonnonvaroihin taataan.
Löydettyäni vanhoista papereista tietoa oman sukuni vaiheista, ryhdyin tarkemmin pohtimaan syitä pattitilanteeseen. Huomasin, että Suomessa saamelaisten oikeuksien lisääminen merkitsee sitä, että muilta otetaan jotain pois. Miksi näin? Entä kuka oikeastaan on alkuperäisväestöä?
Kyseiset ajatuksia herättäneet paperit oli päivätty vuodelle 1999. Niillä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson Kyrö oli merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J.R.M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.
Isä oli siis kiistatta alkuperäisväestöä, mutta silti häntä ei hyväksytty Saamelaiskäräjillä saamelaiseksi. Samanlaisia sukupohjaisia hakemuksia oli papereiden mukaan tuolloin ollut 1172 kappaletta. Kun luin kielteisen päätöksen perusteita, niin menin aluksi ymmälleni ja samalla oivalsin, että juuri tässä vaiheessa mentiin metsään, kun ILO-sopimusta ryhdyttiin tulkitsemaan tarkoitushakuisesti. Osa alkuperäisväestöstä rajattiin sopimuksen ulkopuolelle.
Yhtenä kielteisen päätöksen perusteluna oli se, ettei papereista löytynyt tuoreempia merkintöjä lappalaisuudesta. Voitiin olettaa, että entiset lappalaiset olisivat nyttemmin siirtyneet tilallisiksi. Mutta eikö lappalaisuudessa ole kyse etnisestä ryhmästä, eikä suinkaan yhteiskunnallisesta luokituksesta, kuten oli kansalaissodan erottelu punaisiin ja valkoisiin? Tilallinen tai ei, on sukuni harjoittanut myös saamelaisiksi leimaavia elinkeinoja, kuten poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Perustelu ei vakuuttanut.
Toisena perusteena oli se, ettei isä puhunut saamea, jota pidetään tämän lappalaisnimitystä uudemman saamelaismääritelmän kriteerinä. Eikä isän kumpikaan vanhemmista puhunut saamea. Tässä kohtaa olin samoilla linjoilla Saamelaiskäräjien kanssa. Paitsi perustelujen perusteluissa: näin suurelle joukolle (1172) saamea puhumattomia, ei haluttu antaa äänivaltaa Saamelaiskäräjillä. Kerrassaan outo peruste kieltää oikeudet koska pyytäjiä on paljon. Perustelu tuskin pohjaa minkään kirjainyhdistelmän sopimukseen.
Kielellisin perustein isä ei ollut saamelainen. Silti hän oli alkuperäiskansaa, lappalaisten jälkeläinen, kytköksissä lappalaiseen kulttuuriin, perinteeseen, elinkeinoon, metsiin ja maihin. Kyse on määritelmästä: puhuttaessa alkuperäiskansasta, tulisi sen käsittää myös suomea äidinkielenään puhuvien oikeudet. Kyse on kahdesta alkuperäisväestön ryhmästä: saamelaisista ja lappalaisperusteisista. Kummallekin on turvattava oikeutensa. Koska Saamelaiskäräjät esiintyy alkuperäisväestön äänitorvena, pitäisi siellä molempien ryhmien saada äänensä kuuluville. Se on perusoikeus. Sitä kutsutaan demokratiaksi.
Jos pääpaino alkuperäisväestöön kuulumiselle on saamenkieli, niin siitä seuraa absurdeja ristiriitaisuuksia. Jos isä olisi ollut alkujaan syntyperäinen helsinkiläinen ja olisi mennyt naimisiin saamelaisen kanssa, niin hänet olisi hyväksytty Saamelaiskäräjille alkuperäiskansan äänioikeutettuna edustajana, samoin minut siskoineni. Vuosisatainen sukuhistoria ja ILO-sopimuksen ehtojen täyttäminen eivät tuota oikeutta suo.
On totta, että saamea puhuvat ansaitsevat kielelliset oikeutensa, kuten opiskelupaikkakiintiöt, oikeuden asioida virastoissa omalla äidinkielellään ja puitteet, jotka takaavat kielen säilymisen. Näitä oikeuksia on puolustettava ja edistettävä ponnekkaasti. Kieli ei saa kuitenkaan olla syy sivuttaa muiden alkuperäisasukkaiden yhtäläisiä oikeuksia maahan, kulttuuriin ja elinkeinon harjoittamiseen.
Ihmiset, joiden suvut ovat asuttaneet vuosisatoja pohjoisia seutuja, ovat lomittuneet kiinteäksi osaksi lappilaista perinnettä ja kulttuuria. Muna vai kana-keskustelua siitä, kenen suvut olivat, tulivat, menivät ja tekivät jotain ensimmäiseksi, voidaan jatkaa maailman tappiin asti. Ratkaisu ei riitelemällä löydy eivätkä asiat edisty. Nekään, joissa yhteisvoimin voitaisiin saada paljon aikaan. Vanha sanonta, ”sopu sijaa antaa”, sopii tähän erinomaisesti. Varsinkin, kun tilaa on täältä Oulun suunnalta katsottuna ihan jaettavaksi asti.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Päivi Räsäsen töräytys
Eilen jopa Pienvittuilija meni hetkeksi ihan sanattomaksi luettuaan netistä Iltalehden jutun (17.6.2011). Ottamatta sen kummemmin kantaa itse asiaan, niin Päivi Räsäsen loppukommentti on ristiriitaisuudessaan ihan omaa luokkaansa. Suoranainen töräytys: "Kiitän puolueita suvaitsevaisuudesta..."
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011061713912553_uu.shtml
Alla koko juttu lainattuna:
"Samaa sukupuolta olevat parit eivät saa adoptio-oikeutta
Perjantai 17.6.2011 klo 20.39 (päivitetty klo 21.02)
Kristillisdemokraattien ehdot hallitukseen lähtöön toteutuivat.
Kristillisdemokraattien ehto hallitukseen lähtöön oli, ettei sukupuolineutraalia avioliittolakia tule eivätkä samaa sukupuolta olevat parit saa adoptio-oikeutta.
Kumpaakaan ei kirjattu hallitusohjelmaan.
-Kiitän muita puolueita suvaitsevaisuudesta, puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen iloitsi tavoitteidensa täyttymistä.
IL"
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011061713912553_uu.shtml
Alla koko juttu lainattuna:
"Samaa sukupuolta olevat parit eivät saa adoptio-oikeutta
Perjantai 17.6.2011 klo 20.39 (päivitetty klo 21.02)
Kristillisdemokraattien ehdot hallitukseen lähtöön toteutuivat.
Kristillisdemokraattien ehto hallitukseen lähtöön oli, ettei sukupuolineutraalia avioliittolakia tule eivätkä samaa sukupuolta olevat parit saa adoptio-oikeutta.
Kumpaakaan ei kirjattu hallitusohjelmaan.
-Kiitän muita puolueita suvaitsevaisuudesta, puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen iloitsi tavoitteidensa täyttymistä.
IL"
maanantai 2. toukokuuta 2011
Bin Laden ei kuollut nyt
Ei tarvitse paljoa miettiä perusteita otsikolle. Muutama peruste väitteelle alkuun laittamassani Facebook-keskustelussa:
Jarmo Stoor eli minä:
Bin Ladenin ruumis on haudattu merellisesti?? Liekö sittenkään kuollut, kun eivät näytille laittaneet.
Nainen: epäilen koko juttua. ei kuvia, merihautaus, dna testin 100% takaa joku nimetön taho ja kaikki tämä tapahtuu samaan aikaan kun amerikassa ollaan pari viikkoa kohkattu obaman kansallisuudesta ja muusta pressan ympärillä.
Nainen: siis uskon et se on kuollu kyllä, mutta ei nyt. Olihan hitlerkin etsinnässä sillon ku se oli jo kuollu.
Jarmo Stoor: Niin kuollut se on ja varmaan jo aikaa sitten. Todennäköisesti heti kaksoistornien iskun jälkeen. Silloin vain elävää Bin Ladenia tarvittiin perusteeksi iskuille öljymaihin.
Nainen: niinpä. ja nyt oli kiva aika julkaista kuolema, ilman kuvia ja todisteita toki.
Mies: "Ja suo mulle hauta pohjassa meren, kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren!"
Jarmo Stoor Hitler muuten perusteli itsemurhaansa sillä, että venäläiset olisivat laittaneet hänet eläintarhaan näytille, jos olisivat saaneet hengissä kiinni...mitäpäs jos Bin Laden tappoi itsensä heti iskujen jälkeen mutta sehän olisi ollut voitto, joten nyt julkaistiin tuo outo juttu. Se asuntohan on ihan armeijan tukikohdan naapurissa...kyllä joku olisi kavaltanut puolesta miljoonasta dollarista.
Jarmo Stoor eli minä:
Bin Ladenin ruumis on haudattu merellisesti?? Liekö sittenkään kuollut, kun eivät näytille laittaneet.
Nainen: epäilen koko juttua. ei kuvia, merihautaus, dna testin 100% takaa joku nimetön taho ja kaikki tämä tapahtuu samaan aikaan kun amerikassa ollaan pari viikkoa kohkattu obaman kansallisuudesta ja muusta pressan ympärillä.
Nainen: siis uskon et se on kuollu kyllä, mutta ei nyt. Olihan hitlerkin etsinnässä sillon ku se oli jo kuollu.
Jarmo Stoor: Niin kuollut se on ja varmaan jo aikaa sitten. Todennäköisesti heti kaksoistornien iskun jälkeen. Silloin vain elävää Bin Ladenia tarvittiin perusteeksi iskuille öljymaihin.
Nainen: niinpä. ja nyt oli kiva aika julkaista kuolema, ilman kuvia ja todisteita toki.
Mies: "Ja suo mulle hauta pohjassa meren, kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren!"
Jarmo Stoor Hitler muuten perusteli itsemurhaansa sillä, että venäläiset olisivat laittaneet hänet eläintarhaan näytille, jos olisivat saaneet hengissä kiinni...mitäpäs jos Bin Laden tappoi itsensä heti iskujen jälkeen mutta sehän olisi ollut voitto, joten nyt julkaistiin tuo outo juttu. Se asuntohan on ihan armeijan tukikohdan naapurissa...kyllä joku olisi kavaltanut puolesta miljoonasta dollarista.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Nokia, Elop ja heikoimmat lenkit
Kirjassani Kestävää kehitystä kuvailin yt-neuvottelujen aikaista tilannetta it-alan yrityksessä. Firma oli Nokian alihankkija ja väliin Noksun omistamakin.
Lainaus kirjasta(27 sivu):
"...Jos joku sai potkut, siitä ei puhuttu mitään. Oltiin kuin ennenkin, päristiin nappiteknologian uusimmista saavutuksista, kuunneltiin heviä ja testattiin nappeja. oltiin vain tyytyväisiä, etteivät potkut koskettaneet itseä. Kaatuneita ei muisteltu. Sellaiseen, joka oli saanut irtisanomislapun, otettiin etäisyyttä jo ennen kuin irtisanominen astui voimaan. Aivan kuin irtisanominen olisi jokin virus, joka tarttui lähietäisyydeltä. Tai kuin syy olisi pois potkittavissa. Heikoimmat lenkit eivät sääliä tarvitse. Erikoinen yhteishenki alkoi jo haista paskalle."
Tämän päivän Kalevassa (19.2.2011) on juttu Nokiasta. Siinä ei sinällää ole mitään ihmeellistä. Nokia ja Microsoft aloittivat juuri yhteistyön ja aihe on kuuma. Irtisanomisia on jälleen tiedossa. Ja sama erikoisen yhteishengen nostatus paistaa lehtijutusta (Stephen Ellop):
"Ei ole kovempaa paikkaa johtajalle kuin sanoa ihmisiä irti. Meillä on kuitenkin vakavia ongelmia, jotka pitää ratkaista. Toivon työntekijöiden tukea, sillä muutos pitää saada mahdollisimman nopeasti läpi. Se on kaikkien etu ja siitä haluamme keskustella avoimesti kaikkien sidosryhmien kanssa ja etsiä ratkaisuja yhdessä."
Kommentti vilisee kirjastani tuttuja kliseisiä fraaseja: meitä, yhdessä, (lopullinen) ratkaisu yms.
Ensimmäisessä lauseessa Ellop tekee itsestään kärsivän osapuolen: "Ei ole kovempaa paikkaa johtajalle kuin sanoa ihmisiä irti."
Eli minähän se tässä joudun kovia päätöksiä tekemään. Olkaa minulle armeliaita.
Ellop: "Toivon työntekijöiden tukea, sillä muutos pitää saada mahdollisimman nopeasti läpi. Se on kaikkien etu ja siitä haluamme keskustella avoimesti kaikkien sidosryhmien kanssa ja etsiä ratkaisuja yhdessä."
Tässä kohdassa minulle palautui mieleen kirjan tapahtumat ja heikoin lenkki -vertaukset.
Yhteinen etu ei voi tarkoittaa irtisanottavien etua, vaan niiden jotka saavat jäädä taloon. Taloon jäävien ei vahingossakaan pidä asettua irtisanottavien puolelle. Heikoimpien lenkkien. Se heikentää vahvan ketjun. Asia on väistämätön, kuten auringon lasku. Ellop ei suoraan tuota sanonut, mutta pohjusti jo tulevaa. Kovia ratkaisuja, joiden uhreiksi jääneet ovat painolastia Nokialaivan purjehduksella kohti älypuhelinten eliittiä ja nousevaa kurssia.
Vielä ei ole selvinnyt ketkä saavat lähteä ja ketkä jäädä, joten puhe ei vielä keneenkään kunnolla uppoa. Mutta sekin aika tulee, kun homma valkenee.
Lehtikuvasta, jossa Ellop kohottaa oikean kätensä, tuli mieleen toinen kirjan kohta, jossa hullu puhuu viisaita. Tämä jo hymyilytti yhtäläisyydessään:
"Rakkaan johtajamme iso käsi nousee jo aamu-usvasta Hitler-tervehdykseen tai kuin Jeesus Vuorisaarnassaan kehottaessaan ihmisiä jakamaan viisi leipää ja kaksi kalaa, tietäen totuuden salatuista voimavaroista. Se on Nokia-tervehdys. Se on kehoitus antaa kaikkensa, vaikkei mitään järjellistä ole enää antaa. Me kuulumme tuohon perheseen.
Me emme ymmärrä, että olemmekin juutalaisia, joiden pakkotyöstä kohoavat Nokian johtajien mahtavat optio-ohjelmat. Me kannatamme kurssia. Me loimme menestyksen Ollila-unioniin. Ja meidät voi kaasuttaa syntyperäisen sopimattomuutemme vuoksi. Mikään ei ole niin helppoa kuin hankkiutua eroon Nokia insinööristä. Yt-kierros ja pihalle. Insinööri raukka luulee vielä pihalla soraa potkiessaan olevansa heikoin lenkki."
Lainaus kirjasta(27 sivu):
"...Jos joku sai potkut, siitä ei puhuttu mitään. Oltiin kuin ennenkin, päristiin nappiteknologian uusimmista saavutuksista, kuunneltiin heviä ja testattiin nappeja. oltiin vain tyytyväisiä, etteivät potkut koskettaneet itseä. Kaatuneita ei muisteltu. Sellaiseen, joka oli saanut irtisanomislapun, otettiin etäisyyttä jo ennen kuin irtisanominen astui voimaan. Aivan kuin irtisanominen olisi jokin virus, joka tarttui lähietäisyydeltä. Tai kuin syy olisi pois potkittavissa. Heikoimmat lenkit eivät sääliä tarvitse. Erikoinen yhteishenki alkoi jo haista paskalle."
Tämän päivän Kalevassa (19.2.2011) on juttu Nokiasta. Siinä ei sinällää ole mitään ihmeellistä. Nokia ja Microsoft aloittivat juuri yhteistyön ja aihe on kuuma. Irtisanomisia on jälleen tiedossa. Ja sama erikoisen yhteishengen nostatus paistaa lehtijutusta (Stephen Ellop):
"Ei ole kovempaa paikkaa johtajalle kuin sanoa ihmisiä irti. Meillä on kuitenkin vakavia ongelmia, jotka pitää ratkaista. Toivon työntekijöiden tukea, sillä muutos pitää saada mahdollisimman nopeasti läpi. Se on kaikkien etu ja siitä haluamme keskustella avoimesti kaikkien sidosryhmien kanssa ja etsiä ratkaisuja yhdessä."
Kommentti vilisee kirjastani tuttuja kliseisiä fraaseja: meitä, yhdessä, (lopullinen) ratkaisu yms.
Ensimmäisessä lauseessa Ellop tekee itsestään kärsivän osapuolen: "Ei ole kovempaa paikkaa johtajalle kuin sanoa ihmisiä irti."
Eli minähän se tässä joudun kovia päätöksiä tekemään. Olkaa minulle armeliaita.
Ellop: "Toivon työntekijöiden tukea, sillä muutos pitää saada mahdollisimman nopeasti läpi. Se on kaikkien etu ja siitä haluamme keskustella avoimesti kaikkien sidosryhmien kanssa ja etsiä ratkaisuja yhdessä."
Tässä kohdassa minulle palautui mieleen kirjan tapahtumat ja heikoin lenkki -vertaukset.
Yhteinen etu ei voi tarkoittaa irtisanottavien etua, vaan niiden jotka saavat jäädä taloon. Taloon jäävien ei vahingossakaan pidä asettua irtisanottavien puolelle. Heikoimpien lenkkien. Se heikentää vahvan ketjun. Asia on väistämätön, kuten auringon lasku. Ellop ei suoraan tuota sanonut, mutta pohjusti jo tulevaa. Kovia ratkaisuja, joiden uhreiksi jääneet ovat painolastia Nokialaivan purjehduksella kohti älypuhelinten eliittiä ja nousevaa kurssia.
Vielä ei ole selvinnyt ketkä saavat lähteä ja ketkä jäädä, joten puhe ei vielä keneenkään kunnolla uppoa. Mutta sekin aika tulee, kun homma valkenee.
Lehtikuvasta, jossa Ellop kohottaa oikean kätensä, tuli mieleen toinen kirjan kohta, jossa hullu puhuu viisaita. Tämä jo hymyilytti yhtäläisyydessään:
"Rakkaan johtajamme iso käsi nousee jo aamu-usvasta Hitler-tervehdykseen tai kuin Jeesus Vuorisaarnassaan kehottaessaan ihmisiä jakamaan viisi leipää ja kaksi kalaa, tietäen totuuden salatuista voimavaroista. Se on Nokia-tervehdys. Se on kehoitus antaa kaikkensa, vaikkei mitään järjellistä ole enää antaa. Me kuulumme tuohon perheseen.
Me emme ymmärrä, että olemmekin juutalaisia, joiden pakkotyöstä kohoavat Nokian johtajien mahtavat optio-ohjelmat. Me kannatamme kurssia. Me loimme menestyksen Ollila-unioniin. Ja meidät voi kaasuttaa syntyperäisen sopimattomuutemme vuoksi. Mikään ei ole niin helppoa kuin hankkiutua eroon Nokia insinööristä. Yt-kierros ja pihalle. Insinööri raukka luulee vielä pihalla soraa potkiessaan olevansa heikoin lenkki."
maanantai 24. tammikuuta 2011
Marskijuttuun liittyen
Iltasanomissa julkaistiin 20.1.2011, pitkään pimennossa ollut filmi Marskin vastavierailusta Hitlerin luo.
Eipä ollut Marskilla hanskoja kädessä kätelessä, kuten oli Hitlerin Suomen vierailulla.
Näyttää kuuluvan protokollaan tuo, että vierasta vastaanottava kättelee hanskat kädessä. Marskikin otettiin samoin vastaan tässä filmissä.
Kovin on lämpimät ja rakkaat välit, ja miksi ei olisi. Yhteinen kun vihulainen on.
Filmi sopii jatko-osaksi edelliseen juttuun.
Linkin osoite alla:
http://www.iltasanomat.fi/videot/Salattu%20elokuva%20-%20Mannerheimin%20vierailu%20Sudenpes%C3%A4ss%C3%A4/vid-1288362929913.html
Eipä ollut Marskilla hanskoja kädessä kätelessä, kuten oli Hitlerin Suomen vierailulla.
Näyttää kuuluvan protokollaan tuo, että vierasta vastaanottava kättelee hanskat kädessä. Marskikin otettiin samoin vastaan tässä filmissä.
Kovin on lämpimät ja rakkaat välit, ja miksi ei olisi. Yhteinen kun vihulainen on.
Filmi sopii jatko-osaksi edelliseen juttuun.
Linkin osoite alla:
http://www.iltasanomat.fi/videot/Salattu%20elokuva%20-%20Mannerheimin%20vierailu%20Sudenpes%C3%A4ss%C3%A4/vid-1288362929913.html
torstai 30. joulukuuta 2010
Vapahtaja Mannerheim
Pienvittuilija törmäsi tällaiseen Iltalehden juttuun Facebookissa ja intoutui kommentoimaan asiaa siellä. Nyt plätkäisen saman suuntaista kommenttia tänne kaiken maailman luettavaksi.
""Iltalehti Torstai 30.12.2010 klo 06.00
Unohdettu kirja paljastaa:
Marski esti Ruotsin miehityksen
Pääesikunnan tiedotuspäällikkö Kalle Lehmus katsoo Ruotsin pelastuneen Saksan miehitykseltä marsalkka Mannerheimin ansiosta.
Marsalkka Mannerheimin pysyvä, tiukan kielteinen aseen Ruotsin vastaisiin operaatioihin oli Saksan tiedossa.
Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim on saanut maassamme kansallissankarin aseman. Suomalaisten lisäksi myös ruotsalaisten tulisi omaksua Mannerheim sankarikseen, jos uskomme jatkosodan aikana Suomen armeijan päämajan tiedotuspäällikkönä toimineen eversti Kalle Lehmuksen muistelmia.
Lehmuksen mukaan Mannerheim esti Pohjois-Suomessa ja Lapissa olevien saksalaisten joukkojen käytön Suomen alueelta Pohjois-Ruotsia vastaan mahdollisesti suunnattavaan hyökkäykseen.
Salaisuus puhelimessa
Lehmus kertoo vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Tuntematon Mannerheim (Weilin&Göös) puhelusta, jossa Mannerheim oli ilmeisesti puolustusministeri Rudolf Waldenin kanssa keskustellut asiasta. Lehmus oli esittelykäynnillä Mannerheimin luona 6.8.1941 kun hän joutui puhelun todistajaksi.
"Merkitsin siitä muistiin vain, että kysymys oli vuosisataisten suhteiden tuhoutumisesta ja että hän, Mannerheim, ei salli sen tapahtuvan, vaikkapa sitten hänen olisi pantava vaakalaudalle oma asemansa ylipäällikkönä", kirjoittaa Kalle Lehmus kirjassaan.
Mannerheim oli hyvin tietoinen siitä, että Lehmus kuuli ja ymmärsi puhelun sisällön. Hän oli katseellaan viestittänyt asian salaisuudeksi.
Lehmus kertoo muutama päivä puhelun jälkeen saaneensa Helsingissä sosiaalidemokraattien johtajalta Väinö Tannerilta vahvistuksen, että Mannerheim oli torjunut saksalaisjoukkojen käytön Suomen maaperältä Ruotsia vastaan.
Saksa olisi halunnut turvata Ruotsin miehityksellä joukkojensa vapaan kuljetuksen itärintamalle, ennen kaikkea sen pohjoisosiin.
Lue lisää aiheesta torstain (30.12.2010.) Iltalehdestä.
JUHA KESKINEN
juha.keskinen@iltalehti.fi
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010122912900545_uu.shtml
Pienvittuilijalla tuli mieleen, että Suomessa olisi syytä kirjoittaa Uusitestamentti uusiksi: on tuo Marski niin suuri vapahtaja täällä.
Jokunen vuosi sitten väitettiin, että Mannerheim pelasti Neuvostoliiton koska ei katkaissut Leningradin huoltotietä Laatokan yli.
Jos huoltotie olisi katkaistu, olisi kaupunki nääntynyt kokonaan ja Saksalta olisi vapautunut joukkoja Moskovan valtaamiseen.
Jos taas Neuvostoliitto olisi kaatunut, olisi koko maailma joutunut Saksan hallintaan.
Pelkkä Ruotsi...Pöh!Meidän Mannerheim pelasti koko maailman!
Aamen!
Mannerheim uskon julistusta ei haittaa, vaikka noista kaavailuista on tietenkin jätetty huomioonottamatta Neuvostoliiton oma vähäinen panos saksalaisten lyömisessä mm. jopa 22 miljoonan kaatuneen muodossa.
Ja se, että ehkä ne Leningradin saksalaisjoukot eivät kuitenkaan olisi Moskovaan päässeet.
Ja jos olisivatkin, niin mitä sitten: Vladivostogiin on matkaa!
Muuan Napoleon niminen tyyppi valloitti kerran Moskovan vain huomatakseen, ettei se nyt vielä mitään merkaa.
Tässä "uudemmassa" Ruotsia koskevassa väitteessä unohdetaan se, että Saksan ei kannattanut valloittaa Ruotsia, koska tämä näennäisesti puolueeton maa toimitti 80% Saksan tarvitsemasta rautamalmista.
Saksa sai aseisiinsa rautaa tarvitsematta pelätä, että kaivokset räjäytetään paskaksi.
Mitä pidemmälle sota eteni ja Saksan sotaonni heikkeni, sitä tärkeämmäksi tuo asia tuli.
Leikitäänpä ajatuksella, että Mannerheim tosiaan esti Ruotsin valloituksen sodan alkuvaiheessa?
Jos Saksa olisi miehittänyt Ruotsin, niin olisiko se jopa lyhentänyt maailmansotaa?
Ruotsin valloittaminen olisi sitonut muutenkin rajalliseksi osoittautuneita Saksan joukkoja. Lisäksi Ruotsin malmikentät olisivat olleet sotatoimien kohteina.
Juuri rautamalmin toimitukset Ruotsista mahdollistivat Saksan sodankäynnin.
Pidensikö Marski maailmansotaa?
Tämä nyt oli taas yksi kaavailu, mutta ei sen huonompi kuin nuo edellisetkään.
Eiköhän olisi aika lopettaa ylenpalttinen Mannerheimin palvonta.
Ei hän sentään koko maailmaa pelastanut, vaikka olisihan se meistä suomalaisista kivaa.
""Iltalehti Torstai 30.12.2010 klo 06.00
Unohdettu kirja paljastaa:
Marski esti Ruotsin miehityksen
Pääesikunnan tiedotuspäällikkö Kalle Lehmus katsoo Ruotsin pelastuneen Saksan miehitykseltä marsalkka Mannerheimin ansiosta.
Marsalkka Mannerheimin pysyvä, tiukan kielteinen aseen Ruotsin vastaisiin operaatioihin oli Saksan tiedossa.
Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim on saanut maassamme kansallissankarin aseman. Suomalaisten lisäksi myös ruotsalaisten tulisi omaksua Mannerheim sankarikseen, jos uskomme jatkosodan aikana Suomen armeijan päämajan tiedotuspäällikkönä toimineen eversti Kalle Lehmuksen muistelmia.
Lehmuksen mukaan Mannerheim esti Pohjois-Suomessa ja Lapissa olevien saksalaisten joukkojen käytön Suomen alueelta Pohjois-Ruotsia vastaan mahdollisesti suunnattavaan hyökkäykseen.
Salaisuus puhelimessa
Lehmus kertoo vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Tuntematon Mannerheim (Weilin&Göös) puhelusta, jossa Mannerheim oli ilmeisesti puolustusministeri Rudolf Waldenin kanssa keskustellut asiasta. Lehmus oli esittelykäynnillä Mannerheimin luona 6.8.1941 kun hän joutui puhelun todistajaksi.
"Merkitsin siitä muistiin vain, että kysymys oli vuosisataisten suhteiden tuhoutumisesta ja että hän, Mannerheim, ei salli sen tapahtuvan, vaikkapa sitten hänen olisi pantava vaakalaudalle oma asemansa ylipäällikkönä", kirjoittaa Kalle Lehmus kirjassaan.
Mannerheim oli hyvin tietoinen siitä, että Lehmus kuuli ja ymmärsi puhelun sisällön. Hän oli katseellaan viestittänyt asian salaisuudeksi.
Lehmus kertoo muutama päivä puhelun jälkeen saaneensa Helsingissä sosiaalidemokraattien johtajalta Väinö Tannerilta vahvistuksen, että Mannerheim oli torjunut saksalaisjoukkojen käytön Suomen maaperältä Ruotsia vastaan.
Saksa olisi halunnut turvata Ruotsin miehityksellä joukkojensa vapaan kuljetuksen itärintamalle, ennen kaikkea sen pohjoisosiin.
Lue lisää aiheesta torstain (30.12.2010.) Iltalehdestä.
JUHA KESKINEN
juha.keskinen@iltalehti.fi
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010122912900545_uu.shtml
Pienvittuilijalla tuli mieleen, että Suomessa olisi syytä kirjoittaa Uusitestamentti uusiksi: on tuo Marski niin suuri vapahtaja täällä.
Jokunen vuosi sitten väitettiin, että Mannerheim pelasti Neuvostoliiton koska ei katkaissut Leningradin huoltotietä Laatokan yli.
Jos huoltotie olisi katkaistu, olisi kaupunki nääntynyt kokonaan ja Saksalta olisi vapautunut joukkoja Moskovan valtaamiseen.
Jos taas Neuvostoliitto olisi kaatunut, olisi koko maailma joutunut Saksan hallintaan.
Pelkkä Ruotsi...Pöh!Meidän Mannerheim pelasti koko maailman!
Aamen!
Mannerheim uskon julistusta ei haittaa, vaikka noista kaavailuista on tietenkin jätetty huomioonottamatta Neuvostoliiton oma vähäinen panos saksalaisten lyömisessä mm. jopa 22 miljoonan kaatuneen muodossa.
Ja se, että ehkä ne Leningradin saksalaisjoukot eivät kuitenkaan olisi Moskovaan päässeet.
Ja jos olisivatkin, niin mitä sitten: Vladivostogiin on matkaa!
Muuan Napoleon niminen tyyppi valloitti kerran Moskovan vain huomatakseen, ettei se nyt vielä mitään merkaa.
Tässä "uudemmassa" Ruotsia koskevassa väitteessä unohdetaan se, että Saksan ei kannattanut valloittaa Ruotsia, koska tämä näennäisesti puolueeton maa toimitti 80% Saksan tarvitsemasta rautamalmista.
Saksa sai aseisiinsa rautaa tarvitsematta pelätä, että kaivokset räjäytetään paskaksi.
Mitä pidemmälle sota eteni ja Saksan sotaonni heikkeni, sitä tärkeämmäksi tuo asia tuli.
Leikitäänpä ajatuksella, että Mannerheim tosiaan esti Ruotsin valloituksen sodan alkuvaiheessa?
Jos Saksa olisi miehittänyt Ruotsin, niin olisiko se jopa lyhentänyt maailmansotaa?
Ruotsin valloittaminen olisi sitonut muutenkin rajalliseksi osoittautuneita Saksan joukkoja. Lisäksi Ruotsin malmikentät olisivat olleet sotatoimien kohteina.
Juuri rautamalmin toimitukset Ruotsista mahdollistivat Saksan sodankäynnin.
Pidensikö Marski maailmansotaa?
Tämä nyt oli taas yksi kaavailu, mutta ei sen huonompi kuin nuo edellisetkään.
Eiköhän olisi aika lopettaa ylenpalttinen Mannerheimin palvonta.
Ei hän sentään koko maailmaa pelastanut, vaikka olisihan se meistä suomalaisista kivaa.
lauantai 11. joulukuuta 2010
Matkalla
Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Edellisen juttuni lopuksi jäin työntelemään kylvökonetta pellolle, punainen siilitukka tuulessa huojuen. Jämähdin pellon mutaan ja kiihkossa kirjoitettuihin rakkausrunoihin. Matka kirjailijaksi jäi puolitiehen. Ystäväni Robert Brantberg, ehti oivallisessa kommentissaan rynniä rynnäkkötykin varmuudella teekkarista kirjailijaksi asti. Kirjoittaessani tällä erää viimeistä juttua blogiin, päätin seurata samaa uraa. Varmistan, ettei nuoren kirjailijan matka katkea puolitiehen.
Alkuun kirjoitin runoja puhtaasti kirjakielellä. Pian huomasin, että minulla on paljon enemmän sanottavaa, jos kirjoitan omalla murteellani. Kun sain kasaan kokoelman verran murrerunoja, naputtelin ne puhtaaksi isoisän kirjoituskoneella ja lähetin WSOY:lle. Puolen vuoden kuluttua sieltä tuli vastaus, joka meni tiivistetysti näin: “Murteella kirjoitetut runot eivät ole toimivia, koska kaikki eivät niitä ymmärrä. Murre rajaa tarpeettomasti lukijapiiriä.” Uskoin kerrasta. En lähettänyt runokokoelmaani enää muille kustantajille.
Kirjailijan haaveet jäivät kymmeneksi vuodeksi. Muutin Lapin tuulisilta tuntureilta selluloosan hajuiseen Kemiin. Kävin iltalukion ja tekun. Kun Kemistä ei löytynyt töitä poliittisesti sitoutumattomalle, päädyin kännykkäbuumin sekoittamaan Ouluun. Työpaikka löytyi Kempeleestä LK-Productsilta. Hetkessä minulla oli omakotitalo nukkumalähiössä ja nousujohteinen urakehitys, näennäisen turvattu tulevaisuus ja mahdollisuus vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Oli kaikki mitä terve sikiö tarvitsi elääkseen. Mutta kaipasin vanhaa ihastustani, kirjoittamista.
Kun kesälomalla Hailuodon hiekkarannalla, lueskelin vanhaa muistivihkoani, yksi kuvaelma tarttui silmään: ”Paikkaan, johon koski laski suureksi suvannoksi, laittelivat miehet verkkojaan. Puinen vene natisi nuoremman miehen soutaessa tasaisin, rauhaisin vedoin. Turrakkoinen mustanharmaapartainen ukko laski verkkoja veteen. Ilta oli tyyni ja aurinkoinen. Lämpöä jokunen hullu aste. Tyypillinen Lapin syysilta.”
Jatkoin tarinaa kirjoittamalla kuittien takapuolelle. Kotona istuin tietokoneella naputtelemassa. Maltoin tuskin nukkua. Olin varma, että lause kantaisi minua kokonaiseen romaaniin asti. Kun olin saanut muutaman sivun valmista tekstiä, annoin kopiot muutamille työkavereille signeerattuna sanoin: Tässä ovat tulevan kirjani ensimmäiset sivut. Varmistin, etten tällä kertaa luovuttaisi. En, vaikka saisin käsikseeni kielteisen kustannuspäätöksen.
Esikoisromaanini Kiehisiä julkaistiin vuonna 1999. Kirjoitin käsiksestä seitsemäntoista eri versiota. Alku, jonka muistivihostani löysin, pysyi muuttumattomana.
Jos tämä olisi dokumenttielokuva, niin tähän kohtaan sopisivat loppufanfaarit lopputeksteineen, kirjailijan seistessä palkintokorokkeen ylimmällä pallilla, hävittäjälaivueen tehdessä kunniaa ylilennolla. Mutta kun ei ole, niin tyydyn taikomaan johtoajatuksen edellä olevasta niille, jotka vasta haaveilevat kirjan kirjoittamisesta: Ei pidä antaa periksi. Koskaan ei ole myöhäistä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi jumiin.
Edellisen juttuni lopuksi jäin työntelemään kylvökonetta pellolle, punainen siilitukka tuulessa huojuen. Jämähdin pellon mutaan ja kiihkossa kirjoitettuihin rakkausrunoihin. Matka kirjailijaksi jäi puolitiehen. Ystäväni Robert Brantberg, ehti oivallisessa kommentissaan rynniä rynnäkkötykin varmuudella teekkarista kirjailijaksi asti. Kirjoittaessani tällä erää viimeistä juttua blogiin, päätin seurata samaa uraa. Varmistan, ettei nuoren kirjailijan matka katkea puolitiehen.
Alkuun kirjoitin runoja puhtaasti kirjakielellä. Pian huomasin, että minulla on paljon enemmän sanottavaa, jos kirjoitan omalla murteellani. Kun sain kasaan kokoelman verran murrerunoja, naputtelin ne puhtaaksi isoisän kirjoituskoneella ja lähetin WSOY:lle. Puolen vuoden kuluttua sieltä tuli vastaus, joka meni tiivistetysti näin: “Murteella kirjoitetut runot eivät ole toimivia, koska kaikki eivät niitä ymmärrä. Murre rajaa tarpeettomasti lukijapiiriä.” Uskoin kerrasta. En lähettänyt runokokoelmaani enää muille kustantajille.
Kirjailijan haaveet jäivät kymmeneksi vuodeksi. Muutin Lapin tuulisilta tuntureilta selluloosan hajuiseen Kemiin. Kävin iltalukion ja tekun. Kun Kemistä ei löytynyt töitä poliittisesti sitoutumattomalle, päädyin kännykkäbuumin sekoittamaan Ouluun. Työpaikka löytyi Kempeleestä LK-Productsilta. Hetkessä minulla oli omakotitalo nukkumalähiössä ja nousujohteinen urakehitys, näennäisen turvattu tulevaisuus ja mahdollisuus vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Oli kaikki mitä terve sikiö tarvitsi elääkseen. Mutta kaipasin vanhaa ihastustani, kirjoittamista.
Kun kesälomalla Hailuodon hiekkarannalla, lueskelin vanhaa muistivihkoani, yksi kuvaelma tarttui silmään: ”Paikkaan, johon koski laski suureksi suvannoksi, laittelivat miehet verkkojaan. Puinen vene natisi nuoremman miehen soutaessa tasaisin, rauhaisin vedoin. Turrakkoinen mustanharmaapartainen ukko laski verkkoja veteen. Ilta oli tyyni ja aurinkoinen. Lämpöä jokunen hullu aste. Tyypillinen Lapin syysilta.”
Jatkoin tarinaa kirjoittamalla kuittien takapuolelle. Kotona istuin tietokoneella naputtelemassa. Maltoin tuskin nukkua. Olin varma, että lause kantaisi minua kokonaiseen romaaniin asti. Kun olin saanut muutaman sivun valmista tekstiä, annoin kopiot muutamille työkavereille signeerattuna sanoin: Tässä ovat tulevan kirjani ensimmäiset sivut. Varmistin, etten tällä kertaa luovuttaisi. En, vaikka saisin käsikseeni kielteisen kustannuspäätöksen.
Esikoisromaanini Kiehisiä julkaistiin vuonna 1999. Kirjoitin käsiksestä seitsemäntoista eri versiota. Alku, jonka muistivihostani löysin, pysyi muuttumattomana.
Jos tämä olisi dokumenttielokuva, niin tähän kohtaan sopisivat loppufanfaarit lopputeksteineen, kirjailijan seistessä palkintokorokkeen ylimmällä pallilla, hävittäjälaivueen tehdessä kunniaa ylilennolla. Mutta kun ei ole, niin tyydyn taikomaan johtoajatuksen edellä olevasta niille, jotka vasta haaveilevat kirjan kirjoittamisesta: Ei pidä antaa periksi. Koskaan ei ole myöhäistä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi jumiin.
torstai 9. joulukuuta 2010
Outolintu Lapinmaassa
Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Tämä aamu ei lähtenyt kovin kummoisesti liikkeelle. Kirjailijaseuran pikkujouluissa venähti aamupuolelle asti. Hyvä porukka ja hyvä meno. Olo on sitten sen mukainen. Askel on lyhyt kuin vaarilla ja parranajo sattuu. Normipäivä.
Tällaisena päivänä, kun kello loksahti juuri kahteentoista ja ikkunaverhot ovat vielä kiinni, ei jaksa suunnitella suuria eikä ottaa rajusti kantaa. Niinpä päädyin muistelemaan vanhoja. Tulin miettineeksi miten aloin kirjoittamaan?
Yläasteella halusin tehdä vaikutuksen tyttöön, joka lyhyessä mekossaan kiusoitteli minulle. Olin rakastunut siilitukkaani myöten. Kirjoitin runoja, jotka pulppusivat romantiikkaa, pohtivat lemmen ylevyyttä ja ihmissuhteiden ainaista vaikeutta. Ah, mitä siirappista skeidaa! Sopivia tilanteeseen, kun suonissa virtasi puhdasta testosteronia. Motiivit olivat vihreässä mekossa ja tytössä, jonka halusin viedä koulun taakse metsään ja kaataa heinikkoon. Kun kunnon tytölle ei tuollaista voinut suoraan ehdottaa, niin lurittelin runoja päästäkseni lähelle. Näin jälkikäteen ajatellen: on sitä paskempiakin syitä runoiluun.
Jos en lopulta muuta saanutkaan, niin sain kipinän kirjoittaa. Yöllä huoneessani, talon jo nukkuessa, kuuntelin Maukkaa Natikasta ja kirjoitin runoja. Kun äidinkielen tunnilla luettiin Poen Amontilladotynnyri, niin silloin napsahti. Halusin kirjoittaa yhtä hyviä novelleja kuin Poe. Rustasin ruutuvihkoon sinisellä tussilla tarinoita linnoista ja kostoista, kuolleiden maailmasta ja kieroutuneesta mielestä.
Kun sain novellin valmiiksi, kiikutin sen siskon miehelle luettavaksi. Kaikesta kökkösyydestään huolimatta, ne olivat jollain tavalla hyviä, koska Jorma jaksoi niitä kehua. Innostuin tuosta ja lähetin kaksi tarinaa Riekkolehden kirjoituskilpailuun. Tuloksena oli jaettu ykköstila. Kotona äiti kommentoi saavutustani: ”Älä sitte kuvittele alkavasti kirjailijaksi, ettei pietä hulluna niinko Ismoa.” Ismo oli suvun mustalammas. Kausijuoppo metsuri, joka asusteli yksinään pienessä mökissä kotipihan perällä ja sätkä suupielessä kirjoitteli juttuja lehtiin. Meilläpäin kirjoittamista ei pidetty oikeana työnä.
Yökaudet istuskelin huoneessani kirjoittamassa ja mietin, mitä työtä alkaisin tekemään. Mikään muu ei kiinnostanut kuin kirjoittaminen, eikä sillä voinut elää. Isä rinnasti kirjoittamisen onkimiseen ja toisteli vanhan kansan sanontaa: ”Joka kesät kaikki onkii, sillä talvella nälkä persettä ronkii”. Ei ehkä kannustavin kommentti, mutta täytyy myöntää, että nykyisessä apurahatilanteessa, isän sanoissa on vinha perä.
Päädyin siihen, että en lähtenyt opiskelemaan mihinkään. Olin työttömänä. Väliin tein hartiapankilla pätkätöitä. Lähinnä auttelin yhtä eläkemummoa hoitamaan tiluksiaan. Minulla oli punainen siilitukka ja farkkuliivi täynnä hakaneuloja. Kotimaalehden mukaan olin Enontekiön ainoa punkkari. Mahdoin olla näky syksyn mustaamalla pellolla kylvökonetta työntäessä. Outolintu Lapinmaassa. Öisin kirjoitin juttujani ja haaveilin tulevani joku päivä kirjailijaksi. Se päivä koitti ja se onkin jo oma tarinansa.
Tämä aamu ei lähtenyt kovin kummoisesti liikkeelle. Kirjailijaseuran pikkujouluissa venähti aamupuolelle asti. Hyvä porukka ja hyvä meno. Olo on sitten sen mukainen. Askel on lyhyt kuin vaarilla ja parranajo sattuu. Normipäivä.
Tällaisena päivänä, kun kello loksahti juuri kahteentoista ja ikkunaverhot ovat vielä kiinni, ei jaksa suunnitella suuria eikä ottaa rajusti kantaa. Niinpä päädyin muistelemaan vanhoja. Tulin miettineeksi miten aloin kirjoittamaan?
Yläasteella halusin tehdä vaikutuksen tyttöön, joka lyhyessä mekossaan kiusoitteli minulle. Olin rakastunut siilitukkaani myöten. Kirjoitin runoja, jotka pulppusivat romantiikkaa, pohtivat lemmen ylevyyttä ja ihmissuhteiden ainaista vaikeutta. Ah, mitä siirappista skeidaa! Sopivia tilanteeseen, kun suonissa virtasi puhdasta testosteronia. Motiivit olivat vihreässä mekossa ja tytössä, jonka halusin viedä koulun taakse metsään ja kaataa heinikkoon. Kun kunnon tytölle ei tuollaista voinut suoraan ehdottaa, niin lurittelin runoja päästäkseni lähelle. Näin jälkikäteen ajatellen: on sitä paskempiakin syitä runoiluun.
Jos en lopulta muuta saanutkaan, niin sain kipinän kirjoittaa. Yöllä huoneessani, talon jo nukkuessa, kuuntelin Maukkaa Natikasta ja kirjoitin runoja. Kun äidinkielen tunnilla luettiin Poen Amontilladotynnyri, niin silloin napsahti. Halusin kirjoittaa yhtä hyviä novelleja kuin Poe. Rustasin ruutuvihkoon sinisellä tussilla tarinoita linnoista ja kostoista, kuolleiden maailmasta ja kieroutuneesta mielestä.
Kun sain novellin valmiiksi, kiikutin sen siskon miehelle luettavaksi. Kaikesta kökkösyydestään huolimatta, ne olivat jollain tavalla hyviä, koska Jorma jaksoi niitä kehua. Innostuin tuosta ja lähetin kaksi tarinaa Riekkolehden kirjoituskilpailuun. Tuloksena oli jaettu ykköstila. Kotona äiti kommentoi saavutustani: ”Älä sitte kuvittele alkavasti kirjailijaksi, ettei pietä hulluna niinko Ismoa.” Ismo oli suvun mustalammas. Kausijuoppo metsuri, joka asusteli yksinään pienessä mökissä kotipihan perällä ja sätkä suupielessä kirjoitteli juttuja lehtiin. Meilläpäin kirjoittamista ei pidetty oikeana työnä.
Yökaudet istuskelin huoneessani kirjoittamassa ja mietin, mitä työtä alkaisin tekemään. Mikään muu ei kiinnostanut kuin kirjoittaminen, eikä sillä voinut elää. Isä rinnasti kirjoittamisen onkimiseen ja toisteli vanhan kansan sanontaa: ”Joka kesät kaikki onkii, sillä talvella nälkä persettä ronkii”. Ei ehkä kannustavin kommentti, mutta täytyy myöntää, että nykyisessä apurahatilanteessa, isän sanoissa on vinha perä.
Päädyin siihen, että en lähtenyt opiskelemaan mihinkään. Olin työttömänä. Väliin tein hartiapankilla pätkätöitä. Lähinnä auttelin yhtä eläkemummoa hoitamaan tiluksiaan. Minulla oli punainen siilitukka ja farkkuliivi täynnä hakaneuloja. Kotimaalehden mukaan olin Enontekiön ainoa punkkari. Mahdoin olla näky syksyn mustaamalla pellolla kylvökonetta työntäessä. Outolintu Lapinmaassa. Öisin kirjoitin juttujani ja haaveilin tulevani joku päivä kirjailijaksi. Se päivä koitti ja se onkin jo oma tarinansa.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Petteri Punakuono ja muuta mutinaa
Tämä juttu ja muita hyviä löytyy osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Tänä aamuna heräsin varhain. Ulkona oli vielä pimeää. Keitin kahvit ja muistin pohjoisen reissullani syntyneen pienen jouluisen oivalluksen. Ajaessani Oulua kohden huomasin, että lappalaiset olivat ajaneet porot Talvatuksen aitaukseen. Erotus oli meneillään. Radiosta tarttui korvaan laulu: ”Petteri Punakuono oli poro iloinen…”. Mieleen tuli kuva lentävästä valjakosta, jota Petteri veti. Hienot sarvet heiluivat, nenä loisti ja kellot kilkattivat. Silloin välähti: eihän urosporoilla ollut sarvia jouluna. Petteri olikin siis Paula tai mikä pahempaa: joulupukki oli kuohinut Petterin. Hyvänmielen lähettiläs oli tehnyt Petteristä munattoman työorjan. Todisteet olivat kiistattomat: purtuilta poroilta kun eivät sarvet putoa. Pohdin, että liekö tuo Petteri niin kovin iloinen oli. Vielä tänäänkin tuo jaksoi hymyilyttää. Päivä lähti kivasti liikkeelle.
Päivä eteni rennoissa merkeissä. Sain uutta tekstiä käsikseen aikaiseksi ja kävin korjaamassa sitä kahvilassa kupposen ääressä. Netissä webatessa huomasin, että Pauliina oli kommentoinut edellistä juttuani. Ihan varmasti sillä oli siis ollut ainakin yksi lukija. Ei paha.
Pauliina kirjoitti kommentissaan huomanneensa, että monelle kirjailijalle paikallisuus merkitsee enemmän, kuin hän oli ajatellut. Näinhän se on kohdallani. Juuriaan on turha kieltää. Jollei niistä varsinaisesti kirjoita, niin ne vaikuttavat kuitenkin taustalla. Antavat pohjaa sanoille ja mielipiteille. On helpompi kirjoittaa raikkaasti asioista joista tietää. Omakohtaista taustaa vasten voi luoda uuden näkökannan.
Kotiseutu minulla on vaihtunut useaan otteeseen. Peltovuoman kylästä Kemin kautta Kempeleeseen ja Ouluun. Välissä tuli asuttua vuosi Torreviejassa Espanjassa. Jokainen paikka, johon on kodin perustanut, on antanut uutta aihetta kirjoittamiseen. Kolmen edellisen kirjani tapahtumat sijoittuvat tai ainakin saavat alkunsa Kempeleestä, jossa tuli asuttua kymmenen vuotta.
Asuinpaikka ja asiat joiden parissa on touhunnut, antavat minulle kirjoittamisen aiheita. Esimerkiksi edellinen kirjan pohjaa aikaan kun työskentelin it-alalla, asuin vanhassa puutalossa Kempeleessä ja seurasin omakotitalolähiön elämää. Työn alla ovat käsikirjoitukset, joista toisen lähtöajatus syntyi kun opetin ongelmalapsia pommisuojassa Kemissä ja toinen kun aikanaan touhusin pienessä motellissa Kempeleessä.
Aiheita kirjoihini en erityisesti hae, vaan ne syntyvät itsestään. Jonkin ajatuksen ympärille alkaa hahmottumaan maailma, josta haluan kertoa. Kun suutahdan jostain, niin monesti vasta huomaan sellaisen maailman olemassaolon. Se, että otti pattiin, oli alullepanevana voimana edellisessäkin romaanissa. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta luvun kirjoitin asuessani Espanjassa.
Työn alla oli varsinaisesti romaani Maailmanparantaja Kuikkanen, mutta moninaisten tapahtumien vuoksi tuli tarve kirjoittaa miehisyydestä. Siitä millaista on olla mies tällä seudulla. Tuon luvun kirjoitin yöllä valtavalla vimmalla. Kun käsikirjoitusta muokkattiin kirjaksi, tuosta tekstistä muuttui vain yksi sana. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta pätkä loi kehyksen koko Kestävää kehitystä romaanille. Jos kursin kokoon tämän ja edellisen kirjoituksen ajatusta, niin se on varmaan lähinnä se, että minun pitää innostua aiheesta josta kirjoitan. Pitää olla sanottavaa. Tutuista asioista, ihmisistä ja seuduista löydän tuon helpoimmin.
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Tänä aamuna heräsin varhain. Ulkona oli vielä pimeää. Keitin kahvit ja muistin pohjoisen reissullani syntyneen pienen jouluisen oivalluksen. Ajaessani Oulua kohden huomasin, että lappalaiset olivat ajaneet porot Talvatuksen aitaukseen. Erotus oli meneillään. Radiosta tarttui korvaan laulu: ”Petteri Punakuono oli poro iloinen…”. Mieleen tuli kuva lentävästä valjakosta, jota Petteri veti. Hienot sarvet heiluivat, nenä loisti ja kellot kilkattivat. Silloin välähti: eihän urosporoilla ollut sarvia jouluna. Petteri olikin siis Paula tai mikä pahempaa: joulupukki oli kuohinut Petterin. Hyvänmielen lähettiläs oli tehnyt Petteristä munattoman työorjan. Todisteet olivat kiistattomat: purtuilta poroilta kun eivät sarvet putoa. Pohdin, että liekö tuo Petteri niin kovin iloinen oli. Vielä tänäänkin tuo jaksoi hymyilyttää. Päivä lähti kivasti liikkeelle.
Päivä eteni rennoissa merkeissä. Sain uutta tekstiä käsikseen aikaiseksi ja kävin korjaamassa sitä kahvilassa kupposen ääressä. Netissä webatessa huomasin, että Pauliina oli kommentoinut edellistä juttuani. Ihan varmasti sillä oli siis ollut ainakin yksi lukija. Ei paha.
Pauliina kirjoitti kommentissaan huomanneensa, että monelle kirjailijalle paikallisuus merkitsee enemmän, kuin hän oli ajatellut. Näinhän se on kohdallani. Juuriaan on turha kieltää. Jollei niistä varsinaisesti kirjoita, niin ne vaikuttavat kuitenkin taustalla. Antavat pohjaa sanoille ja mielipiteille. On helpompi kirjoittaa raikkaasti asioista joista tietää. Omakohtaista taustaa vasten voi luoda uuden näkökannan.
Kotiseutu minulla on vaihtunut useaan otteeseen. Peltovuoman kylästä Kemin kautta Kempeleeseen ja Ouluun. Välissä tuli asuttua vuosi Torreviejassa Espanjassa. Jokainen paikka, johon on kodin perustanut, on antanut uutta aihetta kirjoittamiseen. Kolmen edellisen kirjani tapahtumat sijoittuvat tai ainakin saavat alkunsa Kempeleestä, jossa tuli asuttua kymmenen vuotta.
Asuinpaikka ja asiat joiden parissa on touhunnut, antavat minulle kirjoittamisen aiheita. Esimerkiksi edellinen kirjan pohjaa aikaan kun työskentelin it-alalla, asuin vanhassa puutalossa Kempeleessä ja seurasin omakotitalolähiön elämää. Työn alla ovat käsikirjoitukset, joista toisen lähtöajatus syntyi kun opetin ongelmalapsia pommisuojassa Kemissä ja toinen kun aikanaan touhusin pienessä motellissa Kempeleessä.
Aiheita kirjoihini en erityisesti hae, vaan ne syntyvät itsestään. Jonkin ajatuksen ympärille alkaa hahmottumaan maailma, josta haluan kertoa. Kun suutahdan jostain, niin monesti vasta huomaan sellaisen maailman olemassaolon. Se, että otti pattiin, oli alullepanevana voimana edellisessäkin romaanissa. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta luvun kirjoitin asuessani Espanjassa.
Työn alla oli varsinaisesti romaani Maailmanparantaja Kuikkanen, mutta moninaisten tapahtumien vuoksi tuli tarve kirjoittaa miehisyydestä. Siitä millaista on olla mies tällä seudulla. Tuon luvun kirjoitin yöllä valtavalla vimmalla. Kun käsikirjoitusta muokkattiin kirjaksi, tuosta tekstistä muuttui vain yksi sana. Hullu mies Pohjois-Pohjanmaalta pätkä loi kehyksen koko Kestävää kehitystä romaanille. Jos kursin kokoon tämän ja edellisen kirjoituksen ajatusta, niin se on varmaan lähinnä se, että minun pitää innostua aiheesta josta kirjoitan. Pitää olla sanottavaa. Tutuista asioista, ihmisistä ja seuduista löydän tuon helpoimmin.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Kirjailijatauti
Tämä juttu ja muita hyviä löytyy myös osoitteessa:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Robert Brantberg riemastui, kun edellisessä jutussani pääsin kirjailijan arkeen. Tulin kommentin pohjalta miettineeksi enemmänkin aihetta. Mistä syntyy pakko kirjoittaa? Pohdittuani tuota hetkisen, päädyin siihen tulokseen, että aihe on liian moniselitteinen. Tuntui tylsältä kirjoittaa siitä. Päätin kirjoittaa siitä, mikä innostaa minua laittamaan itseni paperille.
Eniten minua inspiroi kirjoittamaan kusetus. Silloin kun tunnen, että joku vetää höplästä niin, että lotina käy, silloin iskee suoranainen pakko kirjoittaa. Hurmioitunut viha. Ihan jokainen vedätys ei tietenkään sytytä. Tärkeää on se, kuka kusettaa. Mitä suurempi, vahvempi ja auktoritäärisempi jymäyttäjä on, mitä suurempaa kunnioitusta nauttii, sitä enemmän minua pännii. Luotettua asemaansa hyväksikäyttävät saavat otsani punoittamaan.
Tärkeimpiä lähteitä kusetuksen havaitsemiseen ovat iltapäivälehdet. Ne ovat huippua sen vuoksi, ettei niiden jutuissa ole juurikaan kritiikkiä käytetty. Jos joku julkkis Pulkkis sanoa lupsauttaa, että huomenna tulee maailmanloppu, niin se on hilkulla päätyä etusivulle painettuun julkaisuun. Taustoja ei tarkisteta lehdessä, joka elää lööpeillään. Edellisessä kirjassani oli jopa otteita iltapäivälehdistä. Niiden turhamaisuus ja mitään merkityksettömyys ovat oma maailmansa. On julkkista ja julkkikseksi suhteella julkkikseen tulleita, on cross mediaa kommentteineen siitä, kuka tanssi urheasti. Mahtavaa potentiaalia. Kahvikupin ääressä, lehti kädessä, on kuin olisi Liisan ihmemaassa.
Tekstitv on toinen hurmioituneen vihan sytyttäjä. Pääsääntöisesti seuraan sitä Ylen puolelta. Muutaman palstan mittaiset pikku-uutiset kotoa ja maailmalta ovat hyvä inspiraation lähde. Esimerkki tällaisesta on Pienvittuilijan päiväkirjaan kirjoittamani juttu (perjantaina 18. syyskuuta 2009). Samalle päivälle sattui kaksi toisiaan vastaan sotivaa uutista. Arvanette kumman uutisen suuntaan on media sittemmin sanoja vuodattanut. Tästä aiheesta syntyi juttu Totuus=tarpeeksi toistettu valhe.
Aina ei provosoitumisesta ole hyötyä, joskus asia on toisinpäin. Jokin luettu juttu saattaa hairitä sitä, mitä olen juuri tekemässä. Otsan punoittaminen vetää suunnitelmat uusiksi. Tuore esimerkki on eiliseltä. Minun piti jatkaa lapsuuteeni sijoittuvan romaanin kirjoittamista. Vuorossa olisi ollut pikku poikana koettu miesten reissu jolle pääsin. Tiedossa kaljaa, punaista Jaffaa ja Enontekiön kuuluisin ilotyttö. Ennen sitä tuli lipsahdettua lukemaan Iltasanomia kahvikupin ääreen. Sieltähän se sitten iski. Kusetus! Maabrändivaltuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila heitti ilmoille ohjeen, jota ei itse ole noudattanut. Lapsuusaika sai jäädä niille sijoilleen, oli kirjoitettava välittömästi tuosta. Onneksi oli kuitteja, joiden taakse rustata.
Kirjoittaessa innostuksen vallassa ajantaju sumenee. Puhelin saa soida. Kaveri heittää kommenttia kuuroille korville. Ahtaudun pieneen lokeroon, jonne ei mahdu muita. Kun sitten saa kirjoitettua vihan pois mielestään, tulee parempi olo. Olemus rentoutuu. Otsan punoitus laskee ja syke tasaantuu. Puhelimeen kykenee vastaamaan. Vessahätä, jonka olemassaoloa ei vauhdin huumassa huomannut, ilmoittaa itsestään.
Jos tätä ei ole nykyaikana diagnisoitu sairaudeksi, niin ihme on. Jollei tosiaan ole, niin nimeän sen kirjailijataudiksi. Oireet ja niiden synnyttäjät vaihtelevat, mutta aina ne ovat vakavia. Tauti on kaiken lisäksi parantumatonta laatua. Se joka ei sitä sairasta, ei voi ymmärtää kirjailijan hajamielisyyttä luodessaan. Eikä joskus erikoistakin arvojärjestystä. Pienessä mittakaavassa: ruoka saattaa jäähtyä lautaselle, tiskit jäädä tiskaamatta, elokuvan alku näkemättä, auto lämmittämättä ja pyykit viikaamatta. Suuremmissa puitteissa saattavat sotasyylliset kääntyä syyttömiksi ja päinvastoin. Aistiharhaisuutta jos jokin. Tauti on tänäkin päivänä osassa maailmaa hengenvaarallinen. Se on todistetusti syynä siihen, että kirjailijat ovat kärkipaikoilla diktaattorien, ketkä pitää vaientaa-listoilla.
Ps: Juttu maabrändivaltuuskunnan kusetuksesta ei nyt sopinut sotkemaan tätä juttua. Ehkä johonkin myöhempään sitten.
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Robert Brantberg riemastui, kun edellisessä jutussani pääsin kirjailijan arkeen. Tulin kommentin pohjalta miettineeksi enemmänkin aihetta. Mistä syntyy pakko kirjoittaa? Pohdittuani tuota hetkisen, päädyin siihen tulokseen, että aihe on liian moniselitteinen. Tuntui tylsältä kirjoittaa siitä. Päätin kirjoittaa siitä, mikä innostaa minua laittamaan itseni paperille.
Eniten minua inspiroi kirjoittamaan kusetus. Silloin kun tunnen, että joku vetää höplästä niin, että lotina käy, silloin iskee suoranainen pakko kirjoittaa. Hurmioitunut viha. Ihan jokainen vedätys ei tietenkään sytytä. Tärkeää on se, kuka kusettaa. Mitä suurempi, vahvempi ja auktoritäärisempi jymäyttäjä on, mitä suurempaa kunnioitusta nauttii, sitä enemmän minua pännii. Luotettua asemaansa hyväksikäyttävät saavat otsani punoittamaan.
Tärkeimpiä lähteitä kusetuksen havaitsemiseen ovat iltapäivälehdet. Ne ovat huippua sen vuoksi, ettei niiden jutuissa ole juurikaan kritiikkiä käytetty. Jos joku julkkis Pulkkis sanoa lupsauttaa, että huomenna tulee maailmanloppu, niin se on hilkulla päätyä etusivulle painettuun julkaisuun. Taustoja ei tarkisteta lehdessä, joka elää lööpeillään. Edellisessä kirjassani oli jopa otteita iltapäivälehdistä. Niiden turhamaisuus ja mitään merkityksettömyys ovat oma maailmansa. On julkkista ja julkkikseksi suhteella julkkikseen tulleita, on cross mediaa kommentteineen siitä, kuka tanssi urheasti. Mahtavaa potentiaalia. Kahvikupin ääressä, lehti kädessä, on kuin olisi Liisan ihmemaassa.
Tekstitv on toinen hurmioituneen vihan sytyttäjä. Pääsääntöisesti seuraan sitä Ylen puolelta. Muutaman palstan mittaiset pikku-uutiset kotoa ja maailmalta ovat hyvä inspiraation lähde. Esimerkki tällaisesta on Pienvittuilijan päiväkirjaan kirjoittamani juttu (perjantaina 18. syyskuuta 2009). Samalle päivälle sattui kaksi toisiaan vastaan sotivaa uutista. Arvanette kumman uutisen suuntaan on media sittemmin sanoja vuodattanut. Tästä aiheesta syntyi juttu Totuus=tarpeeksi toistettu valhe.
Aina ei provosoitumisesta ole hyötyä, joskus asia on toisinpäin. Jokin luettu juttu saattaa hairitä sitä, mitä olen juuri tekemässä. Otsan punoittaminen vetää suunnitelmat uusiksi. Tuore esimerkki on eiliseltä. Minun piti jatkaa lapsuuteeni sijoittuvan romaanin kirjoittamista. Vuorossa olisi ollut pikku poikana koettu miesten reissu jolle pääsin. Tiedossa kaljaa, punaista Jaffaa ja Enontekiön kuuluisin ilotyttö. Ennen sitä tuli lipsahdettua lukemaan Iltasanomia kahvikupin ääreen. Sieltähän se sitten iski. Kusetus! Maabrändivaltuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila heitti ilmoille ohjeen, jota ei itse ole noudattanut. Lapsuusaika sai jäädä niille sijoilleen, oli kirjoitettava välittömästi tuosta. Onneksi oli kuitteja, joiden taakse rustata.
Kirjoittaessa innostuksen vallassa ajantaju sumenee. Puhelin saa soida. Kaveri heittää kommenttia kuuroille korville. Ahtaudun pieneen lokeroon, jonne ei mahdu muita. Kun sitten saa kirjoitettua vihan pois mielestään, tulee parempi olo. Olemus rentoutuu. Otsan punoitus laskee ja syke tasaantuu. Puhelimeen kykenee vastaamaan. Vessahätä, jonka olemassaoloa ei vauhdin huumassa huomannut, ilmoittaa itsestään.
Jos tätä ei ole nykyaikana diagnisoitu sairaudeksi, niin ihme on. Jollei tosiaan ole, niin nimeän sen kirjailijataudiksi. Oireet ja niiden synnyttäjät vaihtelevat, mutta aina ne ovat vakavia. Tauti on kaiken lisäksi parantumatonta laatua. Se joka ei sitä sairasta, ei voi ymmärtää kirjailijan hajamielisyyttä luodessaan. Eikä joskus erikoistakin arvojärjestystä. Pienessä mittakaavassa: ruoka saattaa jäähtyä lautaselle, tiskit jäädä tiskaamatta, elokuvan alku näkemättä, auto lämmittämättä ja pyykit viikaamatta. Suuremmissa puitteissa saattavat sotasyylliset kääntyä syyttömiksi ja päinvastoin. Aistiharhaisuutta jos jokin. Tauti on tänäkin päivänä osassa maailmaa hengenvaarallinen. Se on todistetusti syynä siihen, että kirjailijat ovat kärkipaikoilla diktaattorien, ketkä pitää vaientaa-listoilla.
Ps: Juttu maabrändivaltuuskunnan kusetuksesta ei nyt sopinut sotkemaan tätä juttua. Ehkä johonkin myöhempään sitten.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Itsensäpaljastamisesta
Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Viimeksi kun kirjoitin tätä blogia, niin yksinäinen kettu juoksi pihakaivolla. Äsken yksinäinen pultsari kerjäsi kolikkoa Sivan kulmilla, kun hain maitoa ja leipää. Tuttuja metsästäjiä molemmat veikot. Olen tullut takaisin Ouluun.
Tänne lopputtoman tuntuista matkaa ajellessa, mieleen pyrähti kotipuolessa sukulaisten kanssa katsottu Freetime Machos. Se, etteivät lähisukulaiset heti tunnistaneet minua dokumentin lukijaksi. Ei vaikka luin otteita omasta kirjastani, jonka jokaisen lähisukulaisen on osattava ulkoa vaikka keskellä yötä kysyttäisiin. Se sieppasi välittömästi. Toki ensi-illan kunniaksi korkatut punaviinipullot saattoivat häiritä tulkintaa. Mutta nöksähtämistäni ne eivät hidastaneet, ehkäpä päinvastoin.
Olin ollut vuoden kuvausryhmän piirittämänä, kantanut mikkiä ja lukenut otteita studiossa. Olin laittanut itseni peliin. Paljastunut. Toki halusin jokaisen vaatimattoman taiteilijan tavoin, että työni tulos tunnistetaan heti. Sitä palvotaan tai vähintään sen edessä kumarretaan. Jokainen osaa ulkoa sen, mitä sivulla 78 sanotaan.
Tai ehkä syy oli jossain ihan muualla. Ehkä suutahdin tuolle ajalle, jota Freetime Machos kuvaa. Vuosi 2007 oli kaikinpuolin surkea. Heikosti meni joka rintamalla ja rintaman takana. Jopa Rajalla Kustannus, jolle olin antanut romaanini Kestävää kehitystä julkaisuoikeudet, oli alkanut epäilyttää. Olin varma, ettei kustantamo tule menestymään. Ja niin siinä valitettavasti kävikin. Paska vuosi. Olisi joutanut jo pakettiin, mutta päätyikin koko maailman katseltavaksi. Hyvää siinä vuodessa oli vain, että sain romskun aikaiseksi.
Tällaisia mietin ajaessani kohden Oulua, niin keskittyneesti, että sain Iissä peltipoliisin vilkauttamaan valoa. Kuudenkympin rajoitus. Ajoin kahdeksaakymppiä. Kalliita ajatuksia.
Ensimmäisen kirjan julkkareissa oli samanlainen epämääräinen fiilis, kuin Freetime Machosia katsoessa. Odotin jännittyneenä mitä ihmiset kirjasta sanovat. Huomaavatko he heti, mitä olin kirjan nimellä tahtonut sanoa. Oli kuin olisi ollut munasillaan ja odottanut, että jokainen huomaa pienentyneet pakarat. Kirjojen osalta itsensä paljastamiseen on jo hieman tottunut. Oman elämän vilauttaminen kirjan lehdillä, ei saa aikaan ihan mahdottomia sydämentykytyksiä. Jonkinlaista adrenaliinitason nousua kuitenkin.
Mukanaolo dokumentissa oli ihan oma juttunsa. Siinä ei voinut itse päättää, missä yhteydessä omat ajatukset tulevat esille. Oma persoona ja oma kirja, olivat toisen taiteilijan työkaluja. Vaikka tulos on loistava, ei asia ole itselle niin yksiselitteinen. Vähän kuin päätyisi pippeli paljaana lentokentän lähtöterminaaliin, kun oli tarkoitus mennä yöllä vessaan.
Ps. Freetime Machos ensiesitys TV1:ssä torstaina 30.12 kello 21.05.
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Viimeksi kun kirjoitin tätä blogia, niin yksinäinen kettu juoksi pihakaivolla. Äsken yksinäinen pultsari kerjäsi kolikkoa Sivan kulmilla, kun hain maitoa ja leipää. Tuttuja metsästäjiä molemmat veikot. Olen tullut takaisin Ouluun.
Tänne lopputtoman tuntuista matkaa ajellessa, mieleen pyrähti kotipuolessa sukulaisten kanssa katsottu Freetime Machos. Se, etteivät lähisukulaiset heti tunnistaneet minua dokumentin lukijaksi. Ei vaikka luin otteita omasta kirjastani, jonka jokaisen lähisukulaisen on osattava ulkoa vaikka keskellä yötä kysyttäisiin. Se sieppasi välittömästi. Toki ensi-illan kunniaksi korkatut punaviinipullot saattoivat häiritä tulkintaa. Mutta nöksähtämistäni ne eivät hidastaneet, ehkäpä päinvastoin.
Olin ollut vuoden kuvausryhmän piirittämänä, kantanut mikkiä ja lukenut otteita studiossa. Olin laittanut itseni peliin. Paljastunut. Toki halusin jokaisen vaatimattoman taiteilijan tavoin, että työni tulos tunnistetaan heti. Sitä palvotaan tai vähintään sen edessä kumarretaan. Jokainen osaa ulkoa sen, mitä sivulla 78 sanotaan.
Tai ehkä syy oli jossain ihan muualla. Ehkä suutahdin tuolle ajalle, jota Freetime Machos kuvaa. Vuosi 2007 oli kaikinpuolin surkea. Heikosti meni joka rintamalla ja rintaman takana. Jopa Rajalla Kustannus, jolle olin antanut romaanini Kestävää kehitystä julkaisuoikeudet, oli alkanut epäilyttää. Olin varma, ettei kustantamo tule menestymään. Ja niin siinä valitettavasti kävikin. Paska vuosi. Olisi joutanut jo pakettiin, mutta päätyikin koko maailman katseltavaksi. Hyvää siinä vuodessa oli vain, että sain romskun aikaiseksi.
Tällaisia mietin ajaessani kohden Oulua, niin keskittyneesti, että sain Iissä peltipoliisin vilkauttamaan valoa. Kuudenkympin rajoitus. Ajoin kahdeksaakymppiä. Kalliita ajatuksia.
Ensimmäisen kirjan julkkareissa oli samanlainen epämääräinen fiilis, kuin Freetime Machosia katsoessa. Odotin jännittyneenä mitä ihmiset kirjasta sanovat. Huomaavatko he heti, mitä olin kirjan nimellä tahtonut sanoa. Oli kuin olisi ollut munasillaan ja odottanut, että jokainen huomaa pienentyneet pakarat. Kirjojen osalta itsensä paljastamiseen on jo hieman tottunut. Oman elämän vilauttaminen kirjan lehdillä, ei saa aikaan ihan mahdottomia sydämentykytyksiä. Jonkinlaista adrenaliinitason nousua kuitenkin.
Mukanaolo dokumentissa oli ihan oma juttunsa. Siinä ei voinut itse päättää, missä yhteydessä omat ajatukset tulevat esille. Oma persoona ja oma kirja, olivat toisen taiteilijan työkaluja. Vaikka tulos on loistava, ei asia ole itselle niin yksiselitteinen. Vähän kuin päätyisi pippeli paljaana lentokentän lähtöterminaaliin, kun oli tarkoitus mennä yöllä vessaan.
Ps. Freetime Machos ensiesitys TV1:ssä torstaina 30.12 kello 21.05.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Pikkukylän homot
Tämä Pienvittuilijan juttu löytyy myös osoitteesta:
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Julkisuudessa myllertänyt homokeskustelu on saavuttanut sellaisen pisteen, että sen toivoisi jo loppuvan. Kun Päivi Räsänen räväytti sanoa, että hyväksyy homot, muttei homosuhteita, niin mielestäni ajattelevalla ihmisellä ei voi olla siihen enää lisättävää. Selkokielellä kommentti tarkoittaa samaa kuin, että sanoisi hyväksyvänsä ajokortit, muttei autoilevia ihmisiä.
Itse en ole juurikaan ottanut kantaa homokeskusteluun blogissani, enkä muutenkaan. Mitä nyt ehdotin, että Päivi Räsänen voisi ottaa oppia ydinaseeton Pohjola-hankkeesta ja julistaa lehdissä esitellyn tonttinsa homovapaaksi vyöhykkeeksi. Homoliitto kysymys on sen tyyppinen, ettei siihen saada koskaan sopua aikaiseksi. Omasta mielestään juuri sillä ainoalla ja oikealla tavalla Raamattua tulkitsevat, eivät koskaan tule hyväksymään homoja. Heille on turha tuputtaa omia näkemyksiään. Tädin sanoin: seinille on turha puhua!
Nyt inspiraation kirjoittaa homoaiheesta antoi kotikylän raitti. Tässä tutussa huoneessa istuessa ajatukset luikkivat ihan omia uriaan. Tulin miettineeksi, milloin kuulin ensi kertaa homoista tai lesboista? Milloin tapasin ensimmäisen kerran livenä ihan oikean homon?
Huomasin, että asia meni heti vaikeaksi. Pienessä Lapin kylässä ei ollut homoja eikä lesboja. Ei julkisia. Normaalin kuuden prosentin mukaan, kahdensadan asukkaan kylästä, olisi pitänyt löytyä kuusi lesboa ja kuusi homoa. Ei törmätty kylillä eikä metsissä. Homous pysyi kaapissa. Oli vanhoja poikia ja vanhoja piikoja, jotka eivät koskaan seurustelleet, mutta homoiksi ei heitä mainittu. Korkeintaan onnettomiksi reppanoiksi, jotka eivät löydä kumppania. Kasvoin lapsuuteni umpiheterossa maailmassa, jossa äiti oli nainen ja isä mies. Pojat juoksivat tyttöjen perässä ja tytöt kikattivat jos tykkäsivät siitä. Sen enempää en niistä asioista tiennytkään.
Ensimmäinen muistikuva mistään homomaisesta on yhden kylän ukon kommentti. Taisin olla silloin jotain seitsemän vanha. Ukko kyseli minulta pikku päissään tytöistä. Siitä olinko käynyt jo riiulla. Kun en heti osannut vastata laukoi ukko: ”Jaa, olekko sie semmonen homo? Enempi sie taijakki olla poikien perhän. Sinusta se tullee semmonen peräreiän kutittelija ja pippelin purija.” Mietin pitkään pippelin puremista. Homous ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta.
Ensimmäinen tv-sarja, jossa törmäsin homouteen, oli Kupla. Silloin olin jo toisella kymmenellä. Yläasteellakaan en muista törmänneeni mihinkään homomaiseen. Tytöt tekivät itsestään vaikeasti saatavia ja pojat parveilivat ympärillä jos uskalsivat. Muistan ensimmäiset arat pusut ja salaiset hipaisut. Jännityksen ja kun kavereiden kesken vouhotettiin siitä, kuka oli saanut keneltä ja mitä. Mahtavaa aikaa!
Mutta mitä jos olisinkin ollut homo? Miten olisin siitä selvinnyt?
On helppo samaistua pikkukylien homojen ja lesbojen hätään, sillä sitähän se on täytynyt olla. Jos olisin ollut homo, olisi täytynyt noudattaa Päivi Räsäsen onnelliseksi tekevää pidättäytymispolitiikkaa tai sitten touhuta salaa, jos olisi samanhenkisen sattunut löytämään. Olisi pitänyt muuttaa muualle heti kun se on mahdollista. Mahtavan ja jännittävän tilalle olisi tullut pelko ja häpeä.
Kylälle asettunut kettu pyydystää taas hiiriä pihakaivolla. Tuuhea häntä vilkuttaa lumikasan takaa. Sitä seuratessa mieleen tulee muutamia tuttuja vuosien takaa, jotka nyt tiedostan homoiksi. Aika moni on lähtenyt seudulta. Joku on päätynyt tappamaan itsensä. Pelko paljastumisen nöyryytyksestä ajaa ihmisen rankkoihin tekoihin. Nyt homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan täälläkin avoimemmin. Ajat ovat muuttuneet paremmiksi. Surullista, että Kirkko nimiseen pikkukylään sivistys ei ole vielä ehtinyt.
http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Julkisuudessa myllertänyt homokeskustelu on saavuttanut sellaisen pisteen, että sen toivoisi jo loppuvan. Kun Päivi Räsänen räväytti sanoa, että hyväksyy homot, muttei homosuhteita, niin mielestäni ajattelevalla ihmisellä ei voi olla siihen enää lisättävää. Selkokielellä kommentti tarkoittaa samaa kuin, että sanoisi hyväksyvänsä ajokortit, muttei autoilevia ihmisiä.
Itse en ole juurikaan ottanut kantaa homokeskusteluun blogissani, enkä muutenkaan. Mitä nyt ehdotin, että Päivi Räsänen voisi ottaa oppia ydinaseeton Pohjola-hankkeesta ja julistaa lehdissä esitellyn tonttinsa homovapaaksi vyöhykkeeksi. Homoliitto kysymys on sen tyyppinen, ettei siihen saada koskaan sopua aikaiseksi. Omasta mielestään juuri sillä ainoalla ja oikealla tavalla Raamattua tulkitsevat, eivät koskaan tule hyväksymään homoja. Heille on turha tuputtaa omia näkemyksiään. Tädin sanoin: seinille on turha puhua!
Nyt inspiraation kirjoittaa homoaiheesta antoi kotikylän raitti. Tässä tutussa huoneessa istuessa ajatukset luikkivat ihan omia uriaan. Tulin miettineeksi, milloin kuulin ensi kertaa homoista tai lesboista? Milloin tapasin ensimmäisen kerran livenä ihan oikean homon?
Huomasin, että asia meni heti vaikeaksi. Pienessä Lapin kylässä ei ollut homoja eikä lesboja. Ei julkisia. Normaalin kuuden prosentin mukaan, kahdensadan asukkaan kylästä, olisi pitänyt löytyä kuusi lesboa ja kuusi homoa. Ei törmätty kylillä eikä metsissä. Homous pysyi kaapissa. Oli vanhoja poikia ja vanhoja piikoja, jotka eivät koskaan seurustelleet, mutta homoiksi ei heitä mainittu. Korkeintaan onnettomiksi reppanoiksi, jotka eivät löydä kumppania. Kasvoin lapsuuteni umpiheterossa maailmassa, jossa äiti oli nainen ja isä mies. Pojat juoksivat tyttöjen perässä ja tytöt kikattivat jos tykkäsivät siitä. Sen enempää en niistä asioista tiennytkään.
Ensimmäinen muistikuva mistään homomaisesta on yhden kylän ukon kommentti. Taisin olla silloin jotain seitsemän vanha. Ukko kyseli minulta pikku päissään tytöistä. Siitä olinko käynyt jo riiulla. Kun en heti osannut vastata laukoi ukko: ”Jaa, olekko sie semmonen homo? Enempi sie taijakki olla poikien perhän. Sinusta se tullee semmonen peräreiän kutittelija ja pippelin purija.” Mietin pitkään pippelin puremista. Homous ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta.
Ensimmäinen tv-sarja, jossa törmäsin homouteen, oli Kupla. Silloin olin jo toisella kymmenellä. Yläasteellakaan en muista törmänneeni mihinkään homomaiseen. Tytöt tekivät itsestään vaikeasti saatavia ja pojat parveilivat ympärillä jos uskalsivat. Muistan ensimmäiset arat pusut ja salaiset hipaisut. Jännityksen ja kun kavereiden kesken vouhotettiin siitä, kuka oli saanut keneltä ja mitä. Mahtavaa aikaa!
Mutta mitä jos olisinkin ollut homo? Miten olisin siitä selvinnyt?
On helppo samaistua pikkukylien homojen ja lesbojen hätään, sillä sitähän se on täytynyt olla. Jos olisin ollut homo, olisi täytynyt noudattaa Päivi Räsäsen onnelliseksi tekevää pidättäytymispolitiikkaa tai sitten touhuta salaa, jos olisi samanhenkisen sattunut löytämään. Olisi pitänyt muuttaa muualle heti kun se on mahdollista. Mahtavan ja jännittävän tilalle olisi tullut pelko ja häpeä.
Kylälle asettunut kettu pyydystää taas hiiriä pihakaivolla. Tuuhea häntä vilkuttaa lumikasan takaa. Sitä seuratessa mieleen tulee muutamia tuttuja vuosien takaa, jotka nyt tiedostan homoiksi. Aika moni on lähtenyt seudulta. Joku on päätynyt tappamaan itsensä. Pelko paljastumisen nöyryytyksestä ajaa ihmisen rankkoihin tekoihin. Nyt homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan täälläkin avoimemmin. Ajat ovat muuttuneet paremmiksi. Surullista, että Kirkko nimiseen pikkukylään sivistys ei ole vielä ehtinyt.
maanantai 29. marraskuuta 2010
Sukulainen kaukaa
Tämä ja muita hyviä juttuja löytyy myös osoitteesta: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/
Istun huoneessani Enontekiön paukkupakkasissa ja mietin jutun juurta. Alunperin olin ajaellut kirjoittaa Venäjästä ja de-stalinisointiprosessista, mutta sukulaislöytö menneisyydestä muutti suunnitelmat. Asia on pakko saada sanotuksi. Nyt ei kynästä muuta irtoa.
Penkoessani vanhaa lipastoa, törmäsin outoon paperiin. Se oli päivätty vuodelle 1999. Siinä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Olin tipahtaa tuolilta. Isä piti itseään saamelaisena! Millä perusteella?
Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson kyrö on merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J.R.M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.
Oivalsin, ettei isä ollut itse paperia laatinut, moinen paperi kapulakielineen ja nimihirviöineen ei olisi syntynyt metsämiehen kynästä. Joku oli hoitanut isän asiaa tai kyseessä saattoi olla yhteishakemus. Tärkeintä kuitenkin oli, että isä piti itseään saamelaisena ja silloinhan minäkin olisin saamelainen. Minussa on saamelaista verta 300:n vuoden takaa!
Toki olen tiedostanut jo aikoja sitten, että minussa täytyy olla saamelaista verta. Sukuni on asustanut Lapissa ainakin vuodesta 1550 alkaen, joten on ihan varmaa, että pitkinä ja kylminä kaamosöinä esi-isä jos toinenkin on hairahtunut harrastamaan punkkajenkkaa saamelaisen pedissä. Ehkäisykeinojen puuttuminen on varmistanut väistämättömän lopputuloksen. Mutta Hindrich Jönsson Kyrö on virallisesti tunnustettu sukulaiseni. Se on olettamusta rankempi juttu. Hindrich on osa juuriani.
Täällä ketun juostessa pihan poikki ja ikiaikaisten tuntureiden näkyessä keittön ikkunasta, tuntuu mukavalta löytää pala omasta historiasta. Samalla se sekoittaa ajatuksia ja kiepauttaa arvossa pitämäni uskomukset päälaelleen.
Nuoruudestani muistan jatkuvat kiistat lantalaisten ja saamelaisten välillä. Milloin tapeltiin kalastus- ja metsästysoikeuksista, milloin maanomistuksesta. Muistan tapellun siitäkin, kuka on oikea saamelainen. Joskus tapeltiin muuten vaan. Ihan oikeitakin nyrkkitappeluita oli. Muutamassa olin itse mukana, väliin ottavana ja toisinaan antavana osapuolena. Jos joku olisi sanonut minun olevan saamelainen silloin kirkkaana kesäyönä, kun poski lappalaisen nyrkin turvottamana hiippailin kotiin, olisin tyrmännyt sanojan.
Vanhan paperin innoittamana webbailin netistä tietoa aiheesta. Löysin väittämän, että isäni jutun kaltaisia tapauksia, joissa saamelaisuutta olisi haettu kaukaisen esi-isän perusteella, olisi yli tuhat. Taitaakin olla niin, että jokaisessa lantalaisessa asuu pieni saamelainen ja toisinpäin.
Tämän oivalluksen jälkeen saamelaisten ja lantalaisten kiistat vaikuttavat entistä tyhmemmiltä. Ihmiset, jotka harjoittavat samaa ammattia, metsästävät samoissa metsissä, kalastavat samoissa vesissä ja naida nupsuttelevat keskenään, kinastelevat siitä ketkä ovat oikeutettuja elämään täällä. Typerää! Täällä on muutenkin hankala pärjätä. Se olisi helpompaa yhteistyötä tekemällä kuin keskenään riitelemällä. Kunnassa, jossa on tilaa yli neljä neliökilometriä nokkaa kohden, luulisi riittävän puuhamaata kaikille.
Isäni oli vuonna 1999 jo hyvin sairas, enkä tiedä hakiko hän koskaan oikeasti saamelaisuutta. Asiaa tässä paperille purettuani huomaan, että minulle se on yhdentekevää. Olen löytänyt unohdetun palan sukuni historiaa ja se on se mille annan arvoa.
Istun huoneessani Enontekiön paukkupakkasissa ja mietin jutun juurta. Alunperin olin ajaellut kirjoittaa Venäjästä ja de-stalinisointiprosessista, mutta sukulaislöytö menneisyydestä muutti suunnitelmat. Asia on pakko saada sanotuksi. Nyt ei kynästä muuta irtoa.
Penkoessani vanhaa lipastoa, törmäsin outoon paperiin. Se oli päivätty vuodelle 1999. Siinä isä haki tunnustusta sille, että oli saamelainen. Olin tipahtaa tuolilta. Isä piti itseään saamelaisena! Millä perusteella?
Paperista ilmeni, että Hindrich Jönsson kyrö on merkitty lappalaisten joukkoon Enontekiön Peltojärvellä vuoden 1739 maakirjassa. Lisäksi oli virallisesti todistettu, että isä oli tämän jälkeläinen ja täytti YK:n sosiaali- ja talousneuvoston ihmisoikeuskomission J.R.M. COBO:n sopimuksen sekä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kriteerit.
Oivalsin, ettei isä ollut itse paperia laatinut, moinen paperi kapulakielineen ja nimihirviöineen ei olisi syntynyt metsämiehen kynästä. Joku oli hoitanut isän asiaa tai kyseessä saattoi olla yhteishakemus. Tärkeintä kuitenkin oli, että isä piti itseään saamelaisena ja silloinhan minäkin olisin saamelainen. Minussa on saamelaista verta 300:n vuoden takaa!
Toki olen tiedostanut jo aikoja sitten, että minussa täytyy olla saamelaista verta. Sukuni on asustanut Lapissa ainakin vuodesta 1550 alkaen, joten on ihan varmaa, että pitkinä ja kylminä kaamosöinä esi-isä jos toinenkin on hairahtunut harrastamaan punkkajenkkaa saamelaisen pedissä. Ehkäisykeinojen puuttuminen on varmistanut väistämättömän lopputuloksen. Mutta Hindrich Jönsson Kyrö on virallisesti tunnustettu sukulaiseni. Se on olettamusta rankempi juttu. Hindrich on osa juuriani.
Täällä ketun juostessa pihan poikki ja ikiaikaisten tuntureiden näkyessä keittön ikkunasta, tuntuu mukavalta löytää pala omasta historiasta. Samalla se sekoittaa ajatuksia ja kiepauttaa arvossa pitämäni uskomukset päälaelleen.
Nuoruudestani muistan jatkuvat kiistat lantalaisten ja saamelaisten välillä. Milloin tapeltiin kalastus- ja metsästysoikeuksista, milloin maanomistuksesta. Muistan tapellun siitäkin, kuka on oikea saamelainen. Joskus tapeltiin muuten vaan. Ihan oikeitakin nyrkkitappeluita oli. Muutamassa olin itse mukana, väliin ottavana ja toisinaan antavana osapuolena. Jos joku olisi sanonut minun olevan saamelainen silloin kirkkaana kesäyönä, kun poski lappalaisen nyrkin turvottamana hiippailin kotiin, olisin tyrmännyt sanojan.
Vanhan paperin innoittamana webbailin netistä tietoa aiheesta. Löysin väittämän, että isäni jutun kaltaisia tapauksia, joissa saamelaisuutta olisi haettu kaukaisen esi-isän perusteella, olisi yli tuhat. Taitaakin olla niin, että jokaisessa lantalaisessa asuu pieni saamelainen ja toisinpäin.
Tämän oivalluksen jälkeen saamelaisten ja lantalaisten kiistat vaikuttavat entistä tyhmemmiltä. Ihmiset, jotka harjoittavat samaa ammattia, metsästävät samoissa metsissä, kalastavat samoissa vesissä ja naida nupsuttelevat keskenään, kinastelevat siitä ketkä ovat oikeutettuja elämään täällä. Typerää! Täällä on muutenkin hankala pärjätä. Se olisi helpompaa yhteistyötä tekemällä kuin keskenään riitelemällä. Kunnassa, jossa on tilaa yli neljä neliökilometriä nokkaa kohden, luulisi riittävän puuhamaata kaikille.
Isäni oli vuonna 1999 jo hyvin sairas, enkä tiedä hakiko hän koskaan oikeasti saamelaisuutta. Asiaa tässä paperille purettuani huomaan, että minulle se on yhdentekevää. Olen löytänyt unohdetun palan sukuni historiaa ja se on se mille annan arvoa.
torstai 28. lokakuuta 2010
Roosanauha ja Suomen yleisin syöpä
Tutkaili Roosanauha-kampanjan innoittamana eri syöpiä. Suomen yleisin syöpä onkin miesten eturauhassyöpä. Miksi miehiä ei seulota? Miksi seulontaa ei kehitetä tarkemmaksi, keräämällä rahaa kampanjoilla, kuten rintasyövän kohdalla menetellään?
Roosanauhan rinnalle kuuluisi Mustanauha-kampanja eturauhassyövän vastaiseen taisteluun!
Ote Wikipediasta:
...seulonnalla voidaan vähentää eturauhassyöpäkuolleisuutta 20-30 prosenttia ja että parantumaton syöpä vähenee kolmanneksella. Teho on rintasyövässä käytetyn mammografiaseulonnan tasoa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eturauhassy%C3%B6p%C3%A4
Roosanauhan rinnalle kuuluisi Mustanauha-kampanja eturauhassyövän vastaiseen taisteluun!
Ote Wikipediasta:
...seulonnalla voidaan vähentää eturauhassyöpäkuolleisuutta 20-30 prosenttia ja että parantumaton syöpä vähenee kolmanneksella. Teho on rintasyövässä käytetyn mammografiaseulonnan tasoa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eturauhassy%C3%B6p%C3%A4
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Hyvä Matti!
Törmäsin netissä aforismiin: "Parisuhteen ei tarvitse olla ihmissuhde. (Matti Nykänen)."
Alkuun se tuntui ihan loogiselta. Onhan näitä:nähdään-sänkyyn-lähdetään suhteita.
Kritillisestä moraali-ikkunasta tirkistellessä, tuo ei tunnu heti ihmissuhteelta.
Sitten oivalsin, että sehän se vasta onkin oikea ihmissuhde. Siinä ihminen hakee ihmistä, ei mielipidettä eikä poliittista kantaa. Ihoa ja ihmisen lämpöä. Ei ehkä tavoiteltavin suhteen malli, mutta ihmissuhde puhtaimmillaan.
Paska aforismi Matti!
Mutta toisaalta eikö hyvä aforismi ole sellainen, että se laittaa miettimään?
Tämä laittoi.
Hyvä Matti!
No,tulihan siinä tietty mieleen kaikenlaiset lammasviritelmät, mutta ne jääkööt kommentoimatta...
Alkuun se tuntui ihan loogiselta. Onhan näitä:nähdään-sänkyyn-lähdetään suhteita.
Kritillisestä moraali-ikkunasta tirkistellessä, tuo ei tunnu heti ihmissuhteelta.
Sitten oivalsin, että sehän se vasta onkin oikea ihmissuhde. Siinä ihminen hakee ihmistä, ei mielipidettä eikä poliittista kantaa. Ihoa ja ihmisen lämpöä. Ei ehkä tavoiteltavin suhteen malli, mutta ihmissuhde puhtaimmillaan.
Paska aforismi Matti!
Mutta toisaalta eikö hyvä aforismi ole sellainen, että se laittaa miettimään?
Tämä laittoi.
Hyvä Matti!
No,tulihan siinä tietty mieleen kaikenlaiset lammasviritelmät, mutta ne jääkööt kommentoimatta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
