Viimeisen jutun jälkeen onkin tapahtunut paljon.
Gazaan on saatu "rauha" ja yksinäinen kalapuikkoterroristi on saatu kuriin Vantaalla.
Yhtäkkiä kun näitä juttuja vilkaisee, niin niillä ei ole kerta kaikkiaan mitään yhteistä. Mutta niilläpä onkin.
Vantaalaisen keittiön keskitysleirikorpraali, muusikauha kädessään, kiristämässä pikku pojalta pois ylimääräistä kastikkeessa lilluvaa kalapuikkoa ja Israelin armeija jenkeiltä saamillaan uusilla aseilla pakottamassa ruuatonta, vedetöntä ja sähkötöntä Gazaa rauhaan. Jotain samaa ylireagointia on havaittavissa molemmissa tapauksissa.
Poliisin kutsuminen kouluun kärjistyneen kalapuikkokiistan vuoksi osoittaa koululta samanlaista tilanteen tajua ja kriisinhallintaa kuin Israelilta hyökkääminen hävittäjin ja panssarein motitettuun ja eristettyyn "kaupunginosaan".
Pojan uhittelun rauhoittamiseen tarvittiin ihan poliiseja ronskeja miesopettajia kuhisevassa koulussa. Israelilaiset tarvitsivat tankkeja vallatakseen vallassapidetyn.
Poliisit saivat kalapuikoja rohmivan poikalapsen kuriin ja panssarit pärjäsivät kebabinpurijoille.
Pienvittuilija suuttuu tällaisille nopeasti kuin arabi silmään kusevalle kamelille.
Ei muuta kuin onnea molemmille järjestyksenvalvojille onnistumisen johdosta. Kyllä maailma nyt pelastuu.
Vantaan ruokapoliittinen kriisi lienee tällä hetkellä käsitelty loppuun.
Sen sijaan Gazan tilanne voi kärjistyä uudelleen hetkenä minä hyvänsä.
Homman kruunaa se, että rauhanneuvottelijaksi on kaavailtu oululaisnakkarilähtöistä ja vahvasti Natomielistä Martti Ahtisaarta.
Marttipojan puolueettomuutta tässä tilanteessa voi ihan hyvällä syyllä kyseenalaistaa, onhan Oulun kasvatti ollut ennenkin jenkkien puolella, miksi ei siis jenkkien tukemien puolella.
Kovin sumein silmin on Martti maailmaa jenkkilän suuntaan katsellut: Kuinka moni muistaa Ylen haastattelun 28.2.2003? Joitain viikkoja ennen Irakin sotaa Ahtisaari moitti Hans Blixin johtamia asetarkastajia siitä, että Irakin joukkotuhoaseita ei löydy. Neljä päivää ennen sotaa, 16.maaliskuuta MTV 3 kertoo, että "presidentti Martti Ahtisaari puolustaa voimakkaasti Yhdysvaltain toimintaa Irakin kriisissä (lähde: Voima 09/2008).
Jotenkin näistä Martti Ahtisaaren kommenttikömmellyksistä tulee mieleen vanha taistolaisten laulu "Lenin-setä asuu Venäjällä". Samaa naiviutta on sotaa tukevassa Nobelin rauhanpalkinnon voittajassa ja meripioneerien lapsikuoron esittämässä "rauhanlaulussa". Tuumikaa itse. Ote laulusta: "Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maailma...ja taivaskin. Lenin-setä rakastaa meitä ja meille hän on yhtä kultainen kuin setä Ho Tsi Min. Minä olen pikku pioneeri ja vähäinen on vielä minun voimani. Mutta pienikin voi taistella, rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho Tsi Min".
Että silleen.
Pienvittuilijan mielipide: Sodat pysyvät, mutta rauhantekijät vaihtuvat.
maanantai 26. tammikuuta 2009
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Perkeleen punainen kiinalainen sohva
Eilen kirosin syvimpään helvettiin kaikki kiinalaiset tuotteet.
Eilen oli se päivä, jolloin minun oli pakattava yppöisen yksiöni kaikki tavarat laatikoihin ja rahdattava ne saunaan tai parvekkeelle paleltumaan. Syynä tähän oli kiinalainen sohva, joka puolitoista vuotta aiemmin oli värjännyt lattian punaiseksi. Oli tullut lattiamaton vaihdon aika.
Muista tuon kesäisen päivän "hyvin". Olin raahautunut kotiin rugbyn kolmannelta puoliajalta joskus aamuauringon kajastuksessa.
Uuden uutukainen Jyskin kiinalainen sohva kiileli houkuttelevasti.
Humalatila oli sen verran rankka, että hädin tuskin jaksoin avata sohvan ja kömpiä parin lakanan väliin nukkumaan.
Aamulla parin asperiinin jälkeen katsoin kuvaani eteisen peilistä.
Ei helvetti. Olin kaatunut kännissä ja lyönyt poskeni vai oliko vamma tullut rugbyssä, mutta en ollut huomannut sitä.
Vasen poski oli ihan verenpunainen.
Tarkempi tutkiskelu vessassa paljasti, että poski oli värjäytynyt punaiseksi.
Ruokaöljytuppoon irtosi punaista väriä.
Pikainen vilkaisu sohvan suuntaan ja huomasin kaikken olevan punaisen värin peitossa: lakanat, seinä, lattia, tyyny, kaikki oli kiinalaisen kommunismin helakan punaisen värin peitossa.
Sohvan suojamuovit olivat vielä lattialla ja niissä lappu: made in china.
Soitin Jyskiin ja siitä alkoi puolentoista vuoden rupeama tähän päivään asti.
Aamulla kahdeksalta lattiamaton vaihtajat saapuivat. Nyt asustelen pari päivää hotellissa.
Että tähän päästiin kävi maton puhdistamista yrittämässä vaikka minkälaista asiantuntijaa. Väri ei irronnut mistään muusta kuin sohvasta. Lattiassa, seinässä ja vaatteissa se istui lopullisesti. Naamasta se irtosi onneksi pikku hiljaa.
Jyskissä asiaan suhtauduttiin ihan alkua lukuunottamatta ymmärtävästi sain lahjakorttia, lakanaa ja liinavaatetta ja lupauksen vuokraasunnon lattian korjaamisesta. Ja uuden samanlaisen sohvan, koska samanlaista ongelmaa ei ollut koskaan aikaisemmin ilmennyt.
No, joopa joo. Kuten arvata saattaa, niin uusikin sohva sohi punaista väriä sinne tänne. Naama säästyi tällä kertaa, koska en alkuunkaan luottanut kiinalaiseen petikaveriini.
Tässä vaiheessa sain uuden sohvan ja todella ystävällistä palvelua Jyskiltä.
Ei mitään valittamista siihen suuntaan.
Kuinkahan monta punaista sohvaa ehti mennä jakeluun ennen kuin ne katosivat Jyskin valikoimista ja olikohan niissä kaikissa samaa vikaa, vaiko vain yhdessä erässä?
No, hienosti ovat homman hoitaneet, koska tästä ei ole saanut lehdistä lukea, kuten olisi helposti voinut käydä.
Huomasin tuossa muuten tuossa eilen aamulla lukiessani vanhoja teksejäni blogissa, että ihan iholle menevä henkilökohtainen vitutusteksti on harvoin kovinkaan hyvää.
Tällaiseen virheeseen olen sortunut nyt vasta yhden kerran ja sillonkin oli oikeaa asiaa jutun sivussa. Se minulle siis anteeksi suokaa.
Menetetyn "laadun" parantamiseski ajattelin laittaa luettavaksi joitain vuosia sitten kirjoittamani novellin Heikoimman ääni, joka kuvaa hyvin tämän blogin asennetta: heikompi vastaan vahva paskiainen. Tai siis sitä mitä ainakin yritän suurimman osan aikaa tehdä.
Nytkin tämä perkeleen punainen kiinalainen sohva oli ihan ylivoimainen vastustaja.
Ja kaiken lisäksi punainen sotkeva väri on tässä novellissakin avainasemassa.
Eilen oli se päivä, jolloin minun oli pakattava yppöisen yksiöni kaikki tavarat laatikoihin ja rahdattava ne saunaan tai parvekkeelle paleltumaan. Syynä tähän oli kiinalainen sohva, joka puolitoista vuotta aiemmin oli värjännyt lattian punaiseksi. Oli tullut lattiamaton vaihdon aika.
Muista tuon kesäisen päivän "hyvin". Olin raahautunut kotiin rugbyn kolmannelta puoliajalta joskus aamuauringon kajastuksessa.
Uuden uutukainen Jyskin kiinalainen sohva kiileli houkuttelevasti.
Humalatila oli sen verran rankka, että hädin tuskin jaksoin avata sohvan ja kömpiä parin lakanan väliin nukkumaan.
Aamulla parin asperiinin jälkeen katsoin kuvaani eteisen peilistä.
Ei helvetti. Olin kaatunut kännissä ja lyönyt poskeni vai oliko vamma tullut rugbyssä, mutta en ollut huomannut sitä.
Vasen poski oli ihan verenpunainen.
Tarkempi tutkiskelu vessassa paljasti, että poski oli värjäytynyt punaiseksi.
Ruokaöljytuppoon irtosi punaista väriä.
Pikainen vilkaisu sohvan suuntaan ja huomasin kaikken olevan punaisen värin peitossa: lakanat, seinä, lattia, tyyny, kaikki oli kiinalaisen kommunismin helakan punaisen värin peitossa.
Sohvan suojamuovit olivat vielä lattialla ja niissä lappu: made in china.
Soitin Jyskiin ja siitä alkoi puolentoista vuoden rupeama tähän päivään asti.
Aamulla kahdeksalta lattiamaton vaihtajat saapuivat. Nyt asustelen pari päivää hotellissa.
Että tähän päästiin kävi maton puhdistamista yrittämässä vaikka minkälaista asiantuntijaa. Väri ei irronnut mistään muusta kuin sohvasta. Lattiassa, seinässä ja vaatteissa se istui lopullisesti. Naamasta se irtosi onneksi pikku hiljaa.
Jyskissä asiaan suhtauduttiin ihan alkua lukuunottamatta ymmärtävästi sain lahjakorttia, lakanaa ja liinavaatetta ja lupauksen vuokraasunnon lattian korjaamisesta. Ja uuden samanlaisen sohvan, koska samanlaista ongelmaa ei ollut koskaan aikaisemmin ilmennyt.
No, joopa joo. Kuten arvata saattaa, niin uusikin sohva sohi punaista väriä sinne tänne. Naama säästyi tällä kertaa, koska en alkuunkaan luottanut kiinalaiseen petikaveriini.
Tässä vaiheessa sain uuden sohvan ja todella ystävällistä palvelua Jyskiltä.
Ei mitään valittamista siihen suuntaan.
Kuinkahan monta punaista sohvaa ehti mennä jakeluun ennen kuin ne katosivat Jyskin valikoimista ja olikohan niissä kaikissa samaa vikaa, vaiko vain yhdessä erässä?
No, hienosti ovat homman hoitaneet, koska tästä ei ole saanut lehdistä lukea, kuten olisi helposti voinut käydä.
Huomasin tuossa muuten tuossa eilen aamulla lukiessani vanhoja teksejäni blogissa, että ihan iholle menevä henkilökohtainen vitutusteksti on harvoin kovinkaan hyvää.
Tällaiseen virheeseen olen sortunut nyt vasta yhden kerran ja sillonkin oli oikeaa asiaa jutun sivussa. Se minulle siis anteeksi suokaa.
Menetetyn "laadun" parantamiseski ajattelin laittaa luettavaksi joitain vuosia sitten kirjoittamani novellin Heikoimman ääni, joka kuvaa hyvin tämän blogin asennetta: heikompi vastaan vahva paskiainen. Tai siis sitä mitä ainakin yritän suurimman osan aikaa tehdä.
Nytkin tämä perkeleen punainen kiinalainen sohva oli ihan ylivoimainen vastustaja.
Ja kaiken lisäksi punainen sotkeva väri on tässä novellissakin avainasemassa.
Novelli: Heikoimman ääni
Heikoimman ääni
Mummoporukka oli kokoontunut viikoittaiselle yhteiskahville Laimin rivitalokaksioon ihan kaupungin keskustaan.
Tapana oli vaihtaa kuulumiset kahvin lomassa ja jalkautua sitten kaupungille asioita hoitamaan. Kahvinkeittovuoro vaihtui viikoittain, mutta päivä ja aika olivat aina samat, perjantai kello 10.
Sama neljän sakki oli kokoontunut tällä tavoin jo yli kuusi vuotta.
Kaikki tunsivat toisensa jo nuoruusvuosilta, oltiin oltu samassa koulussa ja kilvoiteltu samoista miehistä. Itse kukin oli sitten jonkun napannut, perustanut perheen ja elänyt elämänsä. Lapset oli tehty ja kasvatettu maailmalle, nyt jokainen porukasta oli vähintään yksinkertainen isomummo.
Silloin perheellisenä ja työikäisenä ei oltu keskenään juuri yhteyttä pidetty. Kaikilla oli olleet omat kiireet. Nyt eläkkeellä sitten kokoonnuttiin perjantaiaamuisin ja mietittiin, että miten se elämä oikein ohi humpsahti.
- Se on Lassilan Leenakin nyt sitten kuollut, sanoi Hanna-Kaisa Kuokkanen sokeri hampaiden välissä ja kahvia ryystäen.
- No, voi voi, miten se meni?, valitteli Laimi Kaipainen, joka oli porukasta nuorin, isokokoinen ja yhä pikimusta hiuksiltaan.
- Se oli saanut kotona jonkin kohtauksen. Tytön tyttö sen löysi. Ei ollu lääkäri vielä osannu sanoa mihin se kuoli, mutta se sydänhän se varmaan…
- Niin, sitähän se on kovasti valitellut. Ei ollut apua niistä uusista lääkkeistä.
- Mutta niitäpä ei saakaan ottaa yhdessä unilääkkeitten kanssa, hihkaisi Raija Roivainen. Hän oli suunnattoman kiinnostunut lääkkeistä ja taudeista ja onnistui aina kääntämään keskustelun niihin aiheesta kuin aiheesta.
- Mistäs sinä sen tiedät?, kysyi Minna-Mari Huuskonen kujeilevalla äänellä. Hän oli porukan pienin, hädin tuskin puoltatoista metriä; harmaa nutturalle taiteltu tukka ja nauravat silmät tekivät hänestä joka lapsen ihanne isoäidin.
- Minä luin sitä Terveys Nyt –lehdestä, sanoi Raija suorastaan säteillen pätemisen riemua. - Se oli alun perin amerikkalainen tutkimus, mutta nyt sitä oli alettu tutkimaan täällä meilläkin. Unilääkkeissä on kuulemma sellaisia aineosia, jotka yhdessä Termoks -sydänlääkkeen kanssa paksuntavat verta. Ja jos siihen vielä liittyy rasvaiset ruuat niin kuin Lassilan Leenalla, niin se on varma, että on lähtö edessä.
- Ottaako kukaan lisää kahvia?, kysyi Laimi estääkseen Raijan pitemmän luennoinnin.
Kaikille kelpasi ja Laimi kaatoi pannusta kupit täyteen.
Entä saako olla pullaa? Ihan on tuoretta; tänä aamulla leivottua.
Kylläpä osaakin Laimi keittää hyvät kahvit, kehui Hanna-Kaisa.
– Ja niin on hyvää pullaa, että…
Minna-Mari ja Raija nyökyttelivät päätään ja mumisivat saman suuntaisia sanoja. Kahvia ryystettiin taas hartaasti ja hiljaisuuden vallitessa. Jokainen oli kokenut sodan ja korvikekahvin ja niiltä päiviltä oli jäänyt tietty kunnioitus oikeaa kahvia kohtaan.
- On se muuten kummaa tämä nykynuoriso, sanoi Laimi kun kahvit oli
juotu.
- Kaiken maailman pillereitä popsivat ja sitten ryöstävät ihmisiltä rahat.
Sekin se Heikkisen Maija oli joutunu ryöstöyrityksen kohteeksi viime lauantaina.
- Eihän!, huudahti Hanna-Kaisa.
- Kyllä se on paha tämä nykymaailma.
On se kumma mikä niitä nykyisin vaivaa, tuhahti Raija.
– Jotakin rauhottavaa niille pitäisi antaa…on niitä semmoisiakin lääkkeitä, että…
- Eihän nuo nyt niin pahoja ole, Minna-Mari toppuutteli.
– Meidän sukupolvi sai aikaan maailmansodan; pientä se tuommoinen on sen rinnala.
Laimille nuorison kurittomuus oli periaatteellinen asia ja hän kivahti:
- Mutta se on aivan eri asia, meillä ei ollut muuta mahdollisuutta silloin.
- Vai ei ollut? Kovastihan tuota oltiin Suur-Suomea rakentamassa. Ja eikös se sinunkin miehesi ollut niitä Lapuanliikkeen jäseniä. Pientä se on nuorten tappelut niihin pesäpallomailoilla hakkaamisiin ja rajan taa muiluttamisiin verrattuna.
- Pyh, tuhahti Laimi loukkaantuneena.
– Mutta nämä nykynuoret sotkevat seiniäkin niillä tyhmillä söherryksillään; ei me silloin semmoista harrastettu.
Kyllä se nuoriso on vallatonta!
- Niin, minun se pitääkin jo tästä lähteä, sanoi Minna-Mari vilkuillen teennäisesti kelloaan. Kokemuksesta hän tiesi, että juttelu menisi kiistelyksi eikä nyt ollut oikeanlainen mieli siihen.
– Minun pitää käydä Kelan konttorissa selvittämässä sitä leskeneläkettä, sanoi hän ovelta.
- Kiitoksia vain Laimille hyvästä kahvista ja pullasta.
Minunko vuoro se on seuraavaksi tarjota?
- Niin se on, myönsi Raija.
– Sitten on taas Hanna-Kaisan vuoro, elikkä kierros alkaa uudestaan.
- No, näkemiin sitten, huusi Minna-Mari vielä.
Hanna-Kaisa ja Raija vastasivat, mutta Laimi vain tupisi itsekseen, oli vielä tuohtunut Minna-Marin kommenteista.
Kelan konttorissa Minna-Mari sai jonotusnumeron 225 ja valotaulu näytti sillä hetkellä numeroa 178, avoimia kassoja oli tasan kaksi kappaletta; tyhjiä tiskejä oli puolenkymmentä.
Minna-Mari päätti silti istua odottamaan; kassalle saattoi päästä nopeastikin, koskaan kun ei voinut tietää kuinka monta oli vain käynyt ottamassa numerolapun ja lähtenyt huomattuaan jonon pituuden.
Minna-Mari otti Kelan lehden ja alkoi selailemaan sitä.
Kovin moni ei ollut pyörtänyt ovelta takaisin, sillä Minna-Mari sai odottaa tunnin ja vartin, ennen kuin pääsi kassalle.
- Minulla olisi taas asiaa siitä leskeneläkkeestä, aloitti Minna-Mari kaivellen käsilaukkuaan. – Minulla on tässä nyt tämä oma yrittäjäeläketodistus ja sitten tämä selvitys Matin Ruotsista saamasta eläkkeestä. Siinä on nyt viimeinkin laskettu oikein se työtulo.
- Niin, mitä muutosta te haette?, kysyi virkailija.
- No, siihen tietenkin, siihen aikaisemmin maksettuun eläkkeeseen. Se leskeneläkkeen pohjaksi laskettu työtulo on ollut monta vuotta väärä. Pitäähän siihen saada korjaus taannehtivasti.
- Niin, sanoi virkailija tutkien papereita.
– Odotatteko vähän aikaa, sanoi hän sitten ja kipitti yhden peremmällä olevan oven eteen, summerin suraus ja ovi aukesi.
Minna-Mari katsoi virkailija katoamista huoneeseen, vilaukselta hän ehti nähdä leveän työpöytänsä takana istuvan miehen, pyylevän ja kravattikaulaisen. Oven pielessä oli nimikyltti: Eläkejohtaja Keijo Mullenberg.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli virkailija takaisin lomakkeen kanssa.
- Ei se asia ollut niin yksinkertainen, on olemassa aivan selvä käytäntö tällaisien tapauksien varalle.
Virkailija työnsi lomakeen Minna-Marin nokan eteen.
– Tässä on tällainen lomake, jolla voitte anoa saatavianne. Täyttäkää tämä ja tulkaa sitten käymään.
Minna-Mari selasi kaksi sivuista lomaketta.
- Mutta tässähän kysytään taas näitä samoja liitteitä. Ei kai niitä tarvitse uudelleen tänne toimittaa?
-Kyllä tähän nimenomaiseen lomakkeeseen pitää liittää nämä mainitut liitteet, muuten me emme voi ottaa asiaa käsittelyyn. Valitettavasti käytäntö on tällainen.
- Mitä tämä tarkoittaa, tämä Ruotsista saadun eläkkeen muutostosite?
Minna-Mari osoitti lomakkeen kohtaa sormellaan.
Virkailija otti lomakkeen itselleen ja käänsi sitä auki takasivun.
- Täällä tämä selitetään selvästi, sanoi virkailija näyttäen lomakkeen takasivua Minna-Marille.
Virkailija kohensi asentoaan ja luki lomakkeen kohdan.
- Tässä sanotaan näin: jotta leskelle voitaisiin maksaa korotettua leskeneläkettä tulee hänen liittää lomakkeen mukaan ulkomailta vainajalle maksetun työtulon/eläkkeen maksutositteet. Jos vainajan eläkkeeseen on tehty taannehtivia korjauksia, on muutosperusteista toimitettava selvitys Kelan viralliselle muutoslomakkeella 19367b.
Virkailija kaivoi laatikosta toisen lomakkeen.
– Tässä on tämä kyseinen muutoslomake 19367b.
Minna-Mari mietti hetkisen, hän oli eläkkeittensä vuoksi joutunut vuosia asioimaan erilaisissa virastoissa ja oli kehittynyt hyväksi kapulakielen tulkiksi. Asioita piti vain pureskella hieman aikaa.
- Ymmärsinkö nyt oikein, tuhahti Minna-Mari oivallettuaan sekavan lauseen
yksinkertaisen sisällön, tarkoittaako tämä sitä, että ensin pitää saada eläke takautuvasti maksettuna Ruotsista ulos, ennen kuin voin hakea Suomesta muutosta eläkkeeseen.
- Niin, ja älkääkä unohtako selvitystä. Ruotsin eläkehallinnon selvitys miehenne eläkkeen maksuperusteista on oltava ehdottomasti hakemuksen mukana, täytettynä lomakkeelle…
Minna-Mari tempaisi lomakkeet virkailijan kädestä itselleen.
- Eikä täällä puhuta missään takautuvasta korvauksesta. Sehän tässä on pääasia. Matti on kuollut jo 14 vuotta sitten ja koko sen ajan olen saanut liian pientä leskeneläkettä.
- Niin vanhat saatavat ovat jo vanhentuneet. Mutta voitte tietysti täyttää sen lomakkeen ja laittaa vaatimuksenne sinne lisätietoja –kohtaan; kyllä sekin luetaan. Jatkossa teillä tietenkin on oikeus saada korotettua eläkettä. Mutta se tietysti vaikuttaa harkinnanvaraisiin etuuksiin. Saatteko te esimerkiksi asumistukea?
Minna-Mari nyökkäsi.
- No, siinä tapauksessa asumistukenne määräytyy jatkossa uusien tulojen mukaan.
Minna-Marin ryppyisille poskille nousi puna, suututti niin vietävästi.
Virkailija laittoi lomakkeet kirjekuoreen ja ojensi sen Minna-Marille.
- Täyttäkää nämä ja palatkaa sitten uudelleen asiaan, niin laitamme asiat kuntoon, sanoi virkailija hymyillen pää vinossa.
Ulkona Minna-Mari tunki kuoren roskalaatikkoon.
Minna-Mari istuutui tutulle puistonpenkille ja kaivoi käsilaukustaan ranskanleivän. Sorsat olivat tunnistaneet jo kaukaa tutut piirteet ja taapersivat ruokapaikalle.
Saa nähdä, milloin eivät rahat riitä enää tähänkään.
Muutamat sorsat kallistelivat päätään kuin ymmärtäen ruokkijansa surun.
- No, aina minä jostain teille leivän löydän, itsestäni en ole niinkään varma. Kuolla tässä joutaisi. Ei tällainen kituminen ole ihmisen elämää.
Minna-Mari mursi leivästä palasia ja nakkoi niitä sorsille. Yhä uusia lintuja nousi vedestä havittelemaan murusia. Pari puluakin pyrähti paikalle.
- Vaikka mitä minä teille valitan, ei teilläkään helppoa ole. Armonpaloilla elätte tekin ja aina löytyy toinen lintu, joka on valmis viemään senkin suusta.
Minna-Mari kaivoi käsilaukustaan nenäliinaa niistääkseen nokkaansa ja
kuivatakseen silmäkulmiaan. Sattumalta käteen sattui spray-maalitölkki. Sen hän oli hankkinut pyörän korjausta varten, vanha Helkama oli jo kovin ruostunut ja kaipasi uutta maalia pintaansa.
Yhtäkkiä Minna-Marin mieleen juolahti tyttöporukan kesken käyty keskustelu. Laimin kommentti nuorten seinien töhrimisvimmasta synnytti Minna-Marin päässä idean: miksipä hänkin ei voisi vähän suhhuutella, oli hänellä vähintään yhtä hyvä syy kapinoida kuin nuorillakin.
Minna-Mari pyöritteli tölkkiä kädessään. Punainen oli värinä hyvä, mutta jostain piti saada graffitin mallia, vaikka niitä oli usein nähnyt, ei niihin ollut koskaan kiinnittänyt erityistä huomiota.
Minna-Mari suunnisti rautatieasemalle, sinne johtavassa alikulussa hän muisti nähneensä lukemattomia graffiteja.
Minna-Mari tutkiskeli alikulun kirjavia seiniä ja kopioi mielestään parhaat graffitit ostoskuitin takapuolelle. Osa graffiteista oli suorastaan taidokkaita, sellaisia hän ei osaisi aloittelijana tehdä. Muutenkaan paikka, jonka hän aikoi sotkea, ei ansainnut kuin herjauksia seinälleen.
Vielä oli odotettava illan pimenemistä, sitten pääsisi sprayaamaan. Minna-Mari tunsi kuinka häntä alkoi jännittää, mahassa myllersi niin, että oli hakeuduttava rautatieaseman vessaan.
Aseman kahviossa Minna-Mari siten odotti illan pimenemistä, siemaili kahvia ja opetteli kopioimiaan graffiteja.
Kello oli puoli yksi yöllä, kun Minna-Mari käveli kohden tulevaa kohdettaan. Pari vartioliikkeen miestä käveli häntä vastaan ja Minna-Mari jähmettyi, mutta vartijat tuskin edes huomasivat häntä. Kävelivät ohi jutellen keskenään jalkapallosta.
Baareista virtasi nuoria diskojen edessä jököttäviin jonoihin.
Ei ollut maailma paljoa muuttunut, vaihtanut vain merkitystään, Minna-Mari tuumi. Hän oli jonottanut annostelukorteilla ruokaa ja viinakortilla viinaa, nyt jonotettiin kapakoihin.
Käveltyään Kelan konttorin luo, vilkuili Minna-Mari ympärilleen, hiipi lasisten ovien kohdalle ja kaivoi laukustaan spraymaalitölkin.
Valaistus oli sen verran huono, että Minna-Marin oli kaivettava laukusta myös lukulasinsa, ennen kuin saattoi alkaa suhhuuttelemaan.
Tuore maali tuoksui hyvälle ja jännitys sai korvat hikoamaan. Muutamassa minuutissa oli tölkki tyhjä.
Minna-Mari vilkuili ympärilleen, kun ketään ei näkynyt, otti hän etäisyyttä ja ihasteli aikaansaannoksiaan. Ovessa luki:
FUCK YOU !!! PASKA MESTA !!!
Seinässä oli samansuuntaisia lauseita ja tikku-ukko roikkumassa hirressä, alla teksti
KELA TAPPAA !!! Tästä Minna-Mari oli erityisen ylpeä, sillä sen hän oli suunnitellut ihan itse. Aluksi Minna-Mari oli ajatellut tekstiä, Mullenberg on mulkku, mutta siitä hän oli luopunut, koska se oli hänen suuhunsa liian hävytön.
Minna-Mari laittoi tyhjän tölkin laukkuunsa, oikoi vaatteensa ja lähti tyytyväisenä kotia kohden.
Matkalla tulivat vastaan samat vartioliikkeen miehet kuin tulomatkalla, mutta enää Minna-Mari ei edes säpsähtänyt, vaan käveli ripeästi ohi.
Keskiviikkoiltana sai kunnan terveyskeskus samanlaisen kuorrutuksen, tosin väri oli tällä kertaa neonkeltainen, punaisessa tiiliseinässä kun ei punainen väri olisi näkynyt. Se oli vahinko, sillä punainen oli Minna-Marin lempiväri.
Erityisesti Minna-Mari oli ylpeä tekstistään:
KANSANEDUSTAJIEN PALKKA PUOLIKSI JA HOITAJIEN KAKSINKERTAISEKSI, SILLÄ KANSA TERVEHTYY!!!
Itse graffitien teon lisäksi kuului Minna-Marin uuteen harrastukseen suunnittelu ja harjoittelu turvallisessa paikassa.
Minna-Mari oivalsi heti alkuunsa, että mitä nopeammin graffitin onnistui suhhuuttelemaan, sitä pienempi oli kiinnijäämisen riski.
Minna-Mari uskoi taitojensa kasvaessa pystyvänsä paljon vaativimpiin graffiti-iskuihin kuin nuoret, sillä häntä ei kukaan heti epäilisi. Rysän päältä vain ei saanut jäädä kiinni, silloin hän olisi huonommassa asemassa kuin nuoret, joilla oli vielä terveet jalat. Mummoudesta oli tässä asiassa niin etua kuin haittaakin. Piti käyttää oveluutta.
Minna-Mari oli suorastaan hullaantunut graffitien tekoon, ne mahdollistivat loputtoman itsensä kehittämisen, koskaan ei olisi liian nopea eikä hyvä, aina saattoi parantaa. Minna-Mari halusi joskus osata tehdä taidokkaitakin graffiteja, sellaisia kuin hän oli nähnyt alikulkutunnelissa. Parasta hommassa kuitenkin oli, että sai kerrankin äänensä kuuluville ilman liitteitä.
Perjantaina kokoontui taas mummokerho, nyt oltiin sitten Minna-Marin luona. Kahvin ja pullantuoksu täyttivät kerrostaloyksiön. Puheet kiersivät tuttuja uria, kukaan ei nyt ollut kuollut, joten Hanna-Kaisa oli vain vähän äänessä. Sen sijaan Raija oli löytänyt pari uutta ja mielenkiintoista sairauksiin liittyvää artikkelia ja selosti ne perinpohjaisesti.
Laimilla puhe kääntyi taas nuorien mollaamiseen:
- Kyllä se nuoriso on vallatonta, totesi hän taas saarnansa lopuksi.
- Niin, vaikka onhan meilläkin omat kujeemme, totesi Minna-Mari ja nosti kahvikupin huulilleen neonkeltaisilla sormillaan.
Mummoporukka oli kokoontunut viikoittaiselle yhteiskahville Laimin rivitalokaksioon ihan kaupungin keskustaan.
Tapana oli vaihtaa kuulumiset kahvin lomassa ja jalkautua sitten kaupungille asioita hoitamaan. Kahvinkeittovuoro vaihtui viikoittain, mutta päivä ja aika olivat aina samat, perjantai kello 10.
Sama neljän sakki oli kokoontunut tällä tavoin jo yli kuusi vuotta.
Kaikki tunsivat toisensa jo nuoruusvuosilta, oltiin oltu samassa koulussa ja kilvoiteltu samoista miehistä. Itse kukin oli sitten jonkun napannut, perustanut perheen ja elänyt elämänsä. Lapset oli tehty ja kasvatettu maailmalle, nyt jokainen porukasta oli vähintään yksinkertainen isomummo.
Silloin perheellisenä ja työikäisenä ei oltu keskenään juuri yhteyttä pidetty. Kaikilla oli olleet omat kiireet. Nyt eläkkeellä sitten kokoonnuttiin perjantaiaamuisin ja mietittiin, että miten se elämä oikein ohi humpsahti.
- Se on Lassilan Leenakin nyt sitten kuollut, sanoi Hanna-Kaisa Kuokkanen sokeri hampaiden välissä ja kahvia ryystäen.
- No, voi voi, miten se meni?, valitteli Laimi Kaipainen, joka oli porukasta nuorin, isokokoinen ja yhä pikimusta hiuksiltaan.
- Se oli saanut kotona jonkin kohtauksen. Tytön tyttö sen löysi. Ei ollu lääkäri vielä osannu sanoa mihin se kuoli, mutta se sydänhän se varmaan…
- Niin, sitähän se on kovasti valitellut. Ei ollut apua niistä uusista lääkkeistä.
- Mutta niitäpä ei saakaan ottaa yhdessä unilääkkeitten kanssa, hihkaisi Raija Roivainen. Hän oli suunnattoman kiinnostunut lääkkeistä ja taudeista ja onnistui aina kääntämään keskustelun niihin aiheesta kuin aiheesta.
- Mistäs sinä sen tiedät?, kysyi Minna-Mari Huuskonen kujeilevalla äänellä. Hän oli porukan pienin, hädin tuskin puoltatoista metriä; harmaa nutturalle taiteltu tukka ja nauravat silmät tekivät hänestä joka lapsen ihanne isoäidin.
- Minä luin sitä Terveys Nyt –lehdestä, sanoi Raija suorastaan säteillen pätemisen riemua. - Se oli alun perin amerikkalainen tutkimus, mutta nyt sitä oli alettu tutkimaan täällä meilläkin. Unilääkkeissä on kuulemma sellaisia aineosia, jotka yhdessä Termoks -sydänlääkkeen kanssa paksuntavat verta. Ja jos siihen vielä liittyy rasvaiset ruuat niin kuin Lassilan Leenalla, niin se on varma, että on lähtö edessä.
- Ottaako kukaan lisää kahvia?, kysyi Laimi estääkseen Raijan pitemmän luennoinnin.
Kaikille kelpasi ja Laimi kaatoi pannusta kupit täyteen.
Entä saako olla pullaa? Ihan on tuoretta; tänä aamulla leivottua.
Kylläpä osaakin Laimi keittää hyvät kahvit, kehui Hanna-Kaisa.
– Ja niin on hyvää pullaa, että…
Minna-Mari ja Raija nyökyttelivät päätään ja mumisivat saman suuntaisia sanoja. Kahvia ryystettiin taas hartaasti ja hiljaisuuden vallitessa. Jokainen oli kokenut sodan ja korvikekahvin ja niiltä päiviltä oli jäänyt tietty kunnioitus oikeaa kahvia kohtaan.
- On se muuten kummaa tämä nykynuoriso, sanoi Laimi kun kahvit oli
juotu.
- Kaiken maailman pillereitä popsivat ja sitten ryöstävät ihmisiltä rahat.
Sekin se Heikkisen Maija oli joutunu ryöstöyrityksen kohteeksi viime lauantaina.
- Eihän!, huudahti Hanna-Kaisa.
- Kyllä se on paha tämä nykymaailma.
On se kumma mikä niitä nykyisin vaivaa, tuhahti Raija.
– Jotakin rauhottavaa niille pitäisi antaa…on niitä semmoisiakin lääkkeitä, että…
- Eihän nuo nyt niin pahoja ole, Minna-Mari toppuutteli.
– Meidän sukupolvi sai aikaan maailmansodan; pientä se tuommoinen on sen rinnala.
Laimille nuorison kurittomuus oli periaatteellinen asia ja hän kivahti:
- Mutta se on aivan eri asia, meillä ei ollut muuta mahdollisuutta silloin.
- Vai ei ollut? Kovastihan tuota oltiin Suur-Suomea rakentamassa. Ja eikös se sinunkin miehesi ollut niitä Lapuanliikkeen jäseniä. Pientä se on nuorten tappelut niihin pesäpallomailoilla hakkaamisiin ja rajan taa muiluttamisiin verrattuna.
- Pyh, tuhahti Laimi loukkaantuneena.
– Mutta nämä nykynuoret sotkevat seiniäkin niillä tyhmillä söherryksillään; ei me silloin semmoista harrastettu.
Kyllä se nuoriso on vallatonta!
- Niin, minun se pitääkin jo tästä lähteä, sanoi Minna-Mari vilkuillen teennäisesti kelloaan. Kokemuksesta hän tiesi, että juttelu menisi kiistelyksi eikä nyt ollut oikeanlainen mieli siihen.
– Minun pitää käydä Kelan konttorissa selvittämässä sitä leskeneläkettä, sanoi hän ovelta.
- Kiitoksia vain Laimille hyvästä kahvista ja pullasta.
Minunko vuoro se on seuraavaksi tarjota?
- Niin se on, myönsi Raija.
– Sitten on taas Hanna-Kaisan vuoro, elikkä kierros alkaa uudestaan.
- No, näkemiin sitten, huusi Minna-Mari vielä.
Hanna-Kaisa ja Raija vastasivat, mutta Laimi vain tupisi itsekseen, oli vielä tuohtunut Minna-Marin kommenteista.
Kelan konttorissa Minna-Mari sai jonotusnumeron 225 ja valotaulu näytti sillä hetkellä numeroa 178, avoimia kassoja oli tasan kaksi kappaletta; tyhjiä tiskejä oli puolenkymmentä.
Minna-Mari päätti silti istua odottamaan; kassalle saattoi päästä nopeastikin, koskaan kun ei voinut tietää kuinka monta oli vain käynyt ottamassa numerolapun ja lähtenyt huomattuaan jonon pituuden.
Minna-Mari otti Kelan lehden ja alkoi selailemaan sitä.
Kovin moni ei ollut pyörtänyt ovelta takaisin, sillä Minna-Mari sai odottaa tunnin ja vartin, ennen kuin pääsi kassalle.
- Minulla olisi taas asiaa siitä leskeneläkkeestä, aloitti Minna-Mari kaivellen käsilaukkuaan. – Minulla on tässä nyt tämä oma yrittäjäeläketodistus ja sitten tämä selvitys Matin Ruotsista saamasta eläkkeestä. Siinä on nyt viimeinkin laskettu oikein se työtulo.
- Niin, mitä muutosta te haette?, kysyi virkailija.
- No, siihen tietenkin, siihen aikaisemmin maksettuun eläkkeeseen. Se leskeneläkkeen pohjaksi laskettu työtulo on ollut monta vuotta väärä. Pitäähän siihen saada korjaus taannehtivasti.
- Niin, sanoi virkailija tutkien papereita.
– Odotatteko vähän aikaa, sanoi hän sitten ja kipitti yhden peremmällä olevan oven eteen, summerin suraus ja ovi aukesi.
Minna-Mari katsoi virkailija katoamista huoneeseen, vilaukselta hän ehti nähdä leveän työpöytänsä takana istuvan miehen, pyylevän ja kravattikaulaisen. Oven pielessä oli nimikyltti: Eläkejohtaja Keijo Mullenberg.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli virkailija takaisin lomakkeen kanssa.
- Ei se asia ollut niin yksinkertainen, on olemassa aivan selvä käytäntö tällaisien tapauksien varalle.
Virkailija työnsi lomakeen Minna-Marin nokan eteen.
– Tässä on tällainen lomake, jolla voitte anoa saatavianne. Täyttäkää tämä ja tulkaa sitten käymään.
Minna-Mari selasi kaksi sivuista lomaketta.
- Mutta tässähän kysytään taas näitä samoja liitteitä. Ei kai niitä tarvitse uudelleen tänne toimittaa?
-Kyllä tähän nimenomaiseen lomakkeeseen pitää liittää nämä mainitut liitteet, muuten me emme voi ottaa asiaa käsittelyyn. Valitettavasti käytäntö on tällainen.
- Mitä tämä tarkoittaa, tämä Ruotsista saadun eläkkeen muutostosite?
Minna-Mari osoitti lomakkeen kohtaa sormellaan.
Virkailija otti lomakkeen itselleen ja käänsi sitä auki takasivun.
- Täällä tämä selitetään selvästi, sanoi virkailija näyttäen lomakkeen takasivua Minna-Marille.
Virkailija kohensi asentoaan ja luki lomakkeen kohdan.
- Tässä sanotaan näin: jotta leskelle voitaisiin maksaa korotettua leskeneläkettä tulee hänen liittää lomakkeen mukaan ulkomailta vainajalle maksetun työtulon/eläkkeen maksutositteet. Jos vainajan eläkkeeseen on tehty taannehtivia korjauksia, on muutosperusteista toimitettava selvitys Kelan viralliselle muutoslomakkeella 19367b.
Virkailija kaivoi laatikosta toisen lomakkeen.
– Tässä on tämä kyseinen muutoslomake 19367b.
Minna-Mari mietti hetkisen, hän oli eläkkeittensä vuoksi joutunut vuosia asioimaan erilaisissa virastoissa ja oli kehittynyt hyväksi kapulakielen tulkiksi. Asioita piti vain pureskella hieman aikaa.
- Ymmärsinkö nyt oikein, tuhahti Minna-Mari oivallettuaan sekavan lauseen
yksinkertaisen sisällön, tarkoittaako tämä sitä, että ensin pitää saada eläke takautuvasti maksettuna Ruotsista ulos, ennen kuin voin hakea Suomesta muutosta eläkkeeseen.
- Niin, ja älkääkä unohtako selvitystä. Ruotsin eläkehallinnon selvitys miehenne eläkkeen maksuperusteista on oltava ehdottomasti hakemuksen mukana, täytettynä lomakkeelle…
Minna-Mari tempaisi lomakkeet virkailijan kädestä itselleen.
- Eikä täällä puhuta missään takautuvasta korvauksesta. Sehän tässä on pääasia. Matti on kuollut jo 14 vuotta sitten ja koko sen ajan olen saanut liian pientä leskeneläkettä.
- Niin vanhat saatavat ovat jo vanhentuneet. Mutta voitte tietysti täyttää sen lomakkeen ja laittaa vaatimuksenne sinne lisätietoja –kohtaan; kyllä sekin luetaan. Jatkossa teillä tietenkin on oikeus saada korotettua eläkettä. Mutta se tietysti vaikuttaa harkinnanvaraisiin etuuksiin. Saatteko te esimerkiksi asumistukea?
Minna-Mari nyökkäsi.
- No, siinä tapauksessa asumistukenne määräytyy jatkossa uusien tulojen mukaan.
Minna-Marin ryppyisille poskille nousi puna, suututti niin vietävästi.
Virkailija laittoi lomakkeet kirjekuoreen ja ojensi sen Minna-Marille.
- Täyttäkää nämä ja palatkaa sitten uudelleen asiaan, niin laitamme asiat kuntoon, sanoi virkailija hymyillen pää vinossa.
Ulkona Minna-Mari tunki kuoren roskalaatikkoon.
Minna-Mari istuutui tutulle puistonpenkille ja kaivoi käsilaukustaan ranskanleivän. Sorsat olivat tunnistaneet jo kaukaa tutut piirteet ja taapersivat ruokapaikalle.
Saa nähdä, milloin eivät rahat riitä enää tähänkään.
Muutamat sorsat kallistelivat päätään kuin ymmärtäen ruokkijansa surun.
- No, aina minä jostain teille leivän löydän, itsestäni en ole niinkään varma. Kuolla tässä joutaisi. Ei tällainen kituminen ole ihmisen elämää.
Minna-Mari mursi leivästä palasia ja nakkoi niitä sorsille. Yhä uusia lintuja nousi vedestä havittelemaan murusia. Pari puluakin pyrähti paikalle.
- Vaikka mitä minä teille valitan, ei teilläkään helppoa ole. Armonpaloilla elätte tekin ja aina löytyy toinen lintu, joka on valmis viemään senkin suusta.
Minna-Mari kaivoi käsilaukustaan nenäliinaa niistääkseen nokkaansa ja
kuivatakseen silmäkulmiaan. Sattumalta käteen sattui spray-maalitölkki. Sen hän oli hankkinut pyörän korjausta varten, vanha Helkama oli jo kovin ruostunut ja kaipasi uutta maalia pintaansa.
Yhtäkkiä Minna-Marin mieleen juolahti tyttöporukan kesken käyty keskustelu. Laimin kommentti nuorten seinien töhrimisvimmasta synnytti Minna-Marin päässä idean: miksipä hänkin ei voisi vähän suhhuutella, oli hänellä vähintään yhtä hyvä syy kapinoida kuin nuorillakin.
Minna-Mari pyöritteli tölkkiä kädessään. Punainen oli värinä hyvä, mutta jostain piti saada graffitin mallia, vaikka niitä oli usein nähnyt, ei niihin ollut koskaan kiinnittänyt erityistä huomiota.
Minna-Mari suunnisti rautatieasemalle, sinne johtavassa alikulussa hän muisti nähneensä lukemattomia graffiteja.
Minna-Mari tutkiskeli alikulun kirjavia seiniä ja kopioi mielestään parhaat graffitit ostoskuitin takapuolelle. Osa graffiteista oli suorastaan taidokkaita, sellaisia hän ei osaisi aloittelijana tehdä. Muutenkaan paikka, jonka hän aikoi sotkea, ei ansainnut kuin herjauksia seinälleen.
Vielä oli odotettava illan pimenemistä, sitten pääsisi sprayaamaan. Minna-Mari tunsi kuinka häntä alkoi jännittää, mahassa myllersi niin, että oli hakeuduttava rautatieaseman vessaan.
Aseman kahviossa Minna-Mari siten odotti illan pimenemistä, siemaili kahvia ja opetteli kopioimiaan graffiteja.
Kello oli puoli yksi yöllä, kun Minna-Mari käveli kohden tulevaa kohdettaan. Pari vartioliikkeen miestä käveli häntä vastaan ja Minna-Mari jähmettyi, mutta vartijat tuskin edes huomasivat häntä. Kävelivät ohi jutellen keskenään jalkapallosta.
Baareista virtasi nuoria diskojen edessä jököttäviin jonoihin.
Ei ollut maailma paljoa muuttunut, vaihtanut vain merkitystään, Minna-Mari tuumi. Hän oli jonottanut annostelukorteilla ruokaa ja viinakortilla viinaa, nyt jonotettiin kapakoihin.
Käveltyään Kelan konttorin luo, vilkuili Minna-Mari ympärilleen, hiipi lasisten ovien kohdalle ja kaivoi laukustaan spraymaalitölkin.
Valaistus oli sen verran huono, että Minna-Marin oli kaivettava laukusta myös lukulasinsa, ennen kuin saattoi alkaa suhhuuttelemaan.
Tuore maali tuoksui hyvälle ja jännitys sai korvat hikoamaan. Muutamassa minuutissa oli tölkki tyhjä.
Minna-Mari vilkuili ympärilleen, kun ketään ei näkynyt, otti hän etäisyyttä ja ihasteli aikaansaannoksiaan. Ovessa luki:
FUCK YOU !!! PASKA MESTA !!!
Seinässä oli samansuuntaisia lauseita ja tikku-ukko roikkumassa hirressä, alla teksti
KELA TAPPAA !!! Tästä Minna-Mari oli erityisen ylpeä, sillä sen hän oli suunnitellut ihan itse. Aluksi Minna-Mari oli ajatellut tekstiä, Mullenberg on mulkku, mutta siitä hän oli luopunut, koska se oli hänen suuhunsa liian hävytön.
Minna-Mari laittoi tyhjän tölkin laukkuunsa, oikoi vaatteensa ja lähti tyytyväisenä kotia kohden.
Matkalla tulivat vastaan samat vartioliikkeen miehet kuin tulomatkalla, mutta enää Minna-Mari ei edes säpsähtänyt, vaan käveli ripeästi ohi.
Keskiviikkoiltana sai kunnan terveyskeskus samanlaisen kuorrutuksen, tosin väri oli tällä kertaa neonkeltainen, punaisessa tiiliseinässä kun ei punainen väri olisi näkynyt. Se oli vahinko, sillä punainen oli Minna-Marin lempiväri.
Erityisesti Minna-Mari oli ylpeä tekstistään:
KANSANEDUSTAJIEN PALKKA PUOLIKSI JA HOITAJIEN KAKSINKERTAISEKSI, SILLÄ KANSA TERVEHTYY!!!
Itse graffitien teon lisäksi kuului Minna-Marin uuteen harrastukseen suunnittelu ja harjoittelu turvallisessa paikassa.
Minna-Mari oivalsi heti alkuunsa, että mitä nopeammin graffitin onnistui suhhuuttelemaan, sitä pienempi oli kiinnijäämisen riski.
Minna-Mari uskoi taitojensa kasvaessa pystyvänsä paljon vaativimpiin graffiti-iskuihin kuin nuoret, sillä häntä ei kukaan heti epäilisi. Rysän päältä vain ei saanut jäädä kiinni, silloin hän olisi huonommassa asemassa kuin nuoret, joilla oli vielä terveet jalat. Mummoudesta oli tässä asiassa niin etua kuin haittaakin. Piti käyttää oveluutta.
Minna-Mari oli suorastaan hullaantunut graffitien tekoon, ne mahdollistivat loputtoman itsensä kehittämisen, koskaan ei olisi liian nopea eikä hyvä, aina saattoi parantaa. Minna-Mari halusi joskus osata tehdä taidokkaitakin graffiteja, sellaisia kuin hän oli nähnyt alikulkutunnelissa. Parasta hommassa kuitenkin oli, että sai kerrankin äänensä kuuluville ilman liitteitä.
Perjantaina kokoontui taas mummokerho, nyt oltiin sitten Minna-Marin luona. Kahvin ja pullantuoksu täyttivät kerrostaloyksiön. Puheet kiersivät tuttuja uria, kukaan ei nyt ollut kuollut, joten Hanna-Kaisa oli vain vähän äänessä. Sen sijaan Raija oli löytänyt pari uutta ja mielenkiintoista sairauksiin liittyvää artikkelia ja selosti ne perinpohjaisesti.
Laimilla puhe kääntyi taas nuorien mollaamiseen:
- Kyllä se nuoriso on vallatonta, totesi hän taas saarnansa lopuksi.
- Niin, vaikka onhan meilläkin omat kujeemme, totesi Minna-Mari ja nosti kahvikupin huulilleen neonkeltaisilla sormillaan.
torstai 1. tammikuuta 2009
Joulurauha Jerusalemissa
Taas on joulurauha julistettu Daavidin maahan. Gazassa yli kolmesataa on saanut lopullisen joulurauhan. Ja saa lapset soihduin ja kynttilöin tätä ihmettä todistaa, kun sähköt ovat poikki...
Jotenkin tästä jutusta ei irtoa kepeyttä, vaikka kuinka yrittää. Israelin iskut Gazaan ovat liian hapokasta juttua.
Nuo tapahtumat ovat kuin aiemmassa blogijutustani, "Natsittaako? Uhrista natsiksi". Hyvin ovat juutalaiset ottaneet natseilta opikseen ja pistäneet vielä paremmaksi.
Nyt hyökätään hävittäjillä ja väitetään, että ollaan hyvällä asialla. Aika vittumaista uhreja kohtaan, kun hyökkääjä kerää sympatioita tappamalla. Uhreilta viedään se ainoa voitto, jonka he kuolemallaan saavuttavat, eli maailman tuomio tappajille.
Vähän kuin jenkkien demokratian vienti Irakiin.
Paska juttu, että jossain piireissä tuollaiset jutut menevät läpi.
Jos maailmasta hakee paikkaa, jossa syntyneenä olisi joutunut varmimmin keskelle levottumuuksia, niin se lienee Gaza.
Taisi olla Ciceron kirjoituksia, joita tässä päivänä menneenä luin. Tekstin kohta: "Gazassa levotonta", on ajankohtainen nytkin.
Jotenkin tästä jutusta ei irtoa kepeyttä, vaikka kuinka yrittää. Israelin iskut Gazaan ovat liian hapokasta juttua.
Nuo tapahtumat ovat kuin aiemmassa blogijutustani, "Natsittaako? Uhrista natsiksi". Hyvin ovat juutalaiset ottaneet natseilta opikseen ja pistäneet vielä paremmaksi.
Nyt hyökätään hävittäjillä ja väitetään, että ollaan hyvällä asialla. Aika vittumaista uhreja kohtaan, kun hyökkääjä kerää sympatioita tappamalla. Uhreilta viedään se ainoa voitto, jonka he kuolemallaan saavuttavat, eli maailman tuomio tappajille.
Vähän kuin jenkkien demokratian vienti Irakiin.
Paska juttu, että jossain piireissä tuollaiset jutut menevät läpi.
Jos maailmasta hakee paikkaa, jossa syntyneenä olisi joutunut varmimmin keskelle levottumuuksia, niin se lienee Gaza.
Taisi olla Ciceron kirjoituksia, joita tässä päivänä menneenä luin. Tekstin kohta: "Gazassa levotonta", on ajankohtainen nytkin.
torstai 18. joulukuuta 2008
Kun pääsee kukkulan kuninkaaksi...leipäjonon päähän
Aina joskus törmää siihen, että joku on päässyt asemaan, johon ei oikeasti kuuluisi. Asemaan, jossa pitäisi olla oikeasti hyvä ihminen, oikeasti välittää lähimmäisistään, oikeasti olla ihminen isolla I:llä. Tämä tarkoittaa Pienvittuilijan mielestä myös sitä, että ihan oikeasti ja koko sydämestään varoo heittämästä edes kommmenttia, jolla leimaisi autettavia...saati, että julkaisee lehdessä jutun., joka läväyttää jo otsikollaan surkeasta suolet pihalle.
Tämän päivän Forumissa (18.12.08) oli Pienvittuilijan veret seisauttava otsikko: "Jätetään leipäjonot köyhille", Ytyä ry:n toiminnanjohtaja Monika Bulldra haukkuu leipäjonossa jonottajia. Suora lainaus Monikan kirjoituksesta:"...kun on velkaa ja ollaan tiukilla sen vuoksi, että pitää maksaa kuukausilyhennyksiä sinne sun tänne. Mielestäni ei oikeuta tulemaan leipäjonoihin. Se on omaan harkintaan perustuvaa ja itse tehtyä velkaa. Muutenhan kaikki työssä käyvätkin voisivat seistä leipäjonossa"
Jos taas vähänkään mietitään tuota kommenttia ja tuossa asemassa olevan suusta niin voi helvetin helvetti sentään. Kyllä taisi kätilö paskantaa kapaloihin. Vähän sama asia kuin, että kirurgi soimaisi sitä, että keuhkosyöpäleikkausjonoissa on tupakoitsijoita.
Kommenttin kohta: itse tehtyä velkaa...onko olemassa muunlaista velkaa. Perittyä velkaa vai lahjaksi saatua velkaa. Tietääkseni kaikki velka on aina itseaiheutettua. Takausvelka on omaa harkintaa siinä missä muutkin velat. Ei liene olemassa muunlaista velkaa kuin itseaiheutettua.
Sitten tuohon kohtaan: että pitää maksaa kuukausilyhennyksiä sinne sun tänne. Niinpä! Ne kun pitää maksaa. Muistan vielä jutun edellisen laman ajoilta. Silloin oli Iiro Viinaset ja oikea kuristusote sosiaaliturvan yllä. Tuon ajan jälkeen ei ole mikään palannut samaksi. Sosiaaliverkkoon puhkotut reiät jäivät nousukautena paikkaamatta. No, silloin tehtiin tutkimuksia ihmisten ahdingosta. Ja yllätys kyllä(Monicalle), paljon oikeasti nälkää näkeviä oli juuri työssäkäyvien joukossa. Syynä tähän oli (ja on edelleen) se, että sosiaaliturva ei ota huomioon lyhennyksiä ja osamaksuja ja veromätkyjä ja... voi olla, ettei käteen jää juuri mitään tai ei yhtään mitään, tilistä päältä lähtevien lyhennysten jälkeen. Rahaa ei riitä elämiseen, vaikka on töissä. Lienee outo tilanne sinulle Monika.
Ei ole järkevää ottaa lainaa, niin paljon, ettei sen maksamiseen riitä rahat kun korot nousevat. Ei ole järkevää sitoa tulojaan osamaksuihin, jos tulot yllättäen laskevat. Ei ole järkevää luottaa tulevaisuuteen tässä epävarmassa maailmassa. Ei ole järkevää kritisoida ihmisiä leipäjonossa Monika. Jos siellä jonossa onkin joku, joka ei sitä leipäsäkkiä ehkä kuollakseensa tarvitse, niin mitä sitten. Pahempaa on nostaa kynnystä hakea apua, kun apua tarvitsee. Pahempaa on, että vanhempien epätoivo heijastuu lapsiin. Pahempaa on, kun vetäydytään kuoreen sen sijaan, että haetaan apua. Pahempaa on syyllistää ja halventaa, jollain stereotyyppisellä kliseillä, kuten työssäkäyvä... itse hankittua velkaa. Suomessa leipäjonossa leimautuu ja on harvassa ne, jotka sellaiseen tieten tahtoen lähtevät. Kuka sinä olet määräämään millainen nälkä on oikeaa nälkää. Onko se juuri työttömän tai eläkeläisen nälkää. Eikö yhteiskuntaa verovaroin pystyssä pitävä saisi turvautua hätäapuun hädän hetkellä...
Kuka on oikea arvioimaan hädän oikeaa astetta...kuka, jollei hädässä oleva itse.
Vastuullisessa asemassa olevien pitää varoa erityisesti sanomisiaan Monika. Mitäpä jos pakolaisten vastaanottokeskuksen johtaja kommentoisi, että elintasopakolaiset vievät paikkoja oikeilta pakolaisilta. Jos Mainittu lääkäri moittisi, että tupakoitsijoiden itse aiheutettu keuhkosyöpä vie leikkauspaikkoja niitä oikeasti tarvitsevilta.
Ihan sama mitä mitä tällaisilla jutuilla ajetaan takaa, niin aina ne kääntyvät autettavia vastaan. Jätetään leipäjonot köyhille - jutusta saa mahtavan lyömäaseen: Voi sanoa, ettei leipäjonossa olevat oikeasti tarvitse ruoka-apua...pitkät leipäjonot, ovat pitkiä vain koska jonot ovat väärällään hyväosaisia...Leipäjonoista haetaan apua kulutusjuhlaan...Ei Suomessa oikeasti mene ihmisillä huonosti, leipäjonossa ei tarvitse seistä, se on monille oma turhamainen valinta.
Ja voi sanoa, ettei köyhien tukemiseen tarvita lisää varoja riittää, että karsitaan turhia tyyppejä pois jonoista. Voi sanoa, ettei avustustoimintaa kannata antaa rahaa, kun se kuitenkin menee sellaisille, jotka eivät apua tarvitse...yms ja pälä pälä...
Päivä vaihtui juuri torstaista perjantaihin.
Televisiosta tulisi elokuva, vakiorivi pitäisi tarkistaa ja pitäisi laittaa nukkumaan, että jaksaisi nousta aamulla ihmettelemään Nisperon toimimatonta nettiyhteyttä, yhdessä ties minkä tukihenkilön kanssa...mutta tässä minä vain istun ja istun ja naputtelen näppäimistö soiden tekstiä. Varmaan huomaa tästä ja kaikesta muustakin kirjoittamastani, että pienvittuilija inhoaa yli kaiken, itsensä Jumalan asemaan nostavia, kaikkitietäviä, vallassaolevia ja ennen kaikkea ajattelemattomia isoja paskiaisia. Kyrsii ihan saatanasti. Pikku nilkit, kuten minä ja "naapurin Moilanen", saamme olla niin kaikkitietäviä, että hukumme rankkasateessa, meillä kun ei ole valtaa kuin itsemme ja siihenkin vain osittain ja ajoittain.
Nyt katsomaan tellua tai ehkä kuitenkin nukkumaan, mutta näihin juttuihin varmaan palataan...
Tämän päivän Forumissa (18.12.08) oli Pienvittuilijan veret seisauttava otsikko: "Jätetään leipäjonot köyhille", Ytyä ry:n toiminnanjohtaja Monika Bulldra haukkuu leipäjonossa jonottajia. Suora lainaus Monikan kirjoituksesta:"...kun on velkaa ja ollaan tiukilla sen vuoksi, että pitää maksaa kuukausilyhennyksiä sinne sun tänne. Mielestäni ei oikeuta tulemaan leipäjonoihin. Se on omaan harkintaan perustuvaa ja itse tehtyä velkaa. Muutenhan kaikki työssä käyvätkin voisivat seistä leipäjonossa"
Jos taas vähänkään mietitään tuota kommenttia ja tuossa asemassa olevan suusta niin voi helvetin helvetti sentään. Kyllä taisi kätilö paskantaa kapaloihin. Vähän sama asia kuin, että kirurgi soimaisi sitä, että keuhkosyöpäleikkausjonoissa on tupakoitsijoita.
Kommenttin kohta: itse tehtyä velkaa...onko olemassa muunlaista velkaa. Perittyä velkaa vai lahjaksi saatua velkaa. Tietääkseni kaikki velka on aina itseaiheutettua. Takausvelka on omaa harkintaa siinä missä muutkin velat. Ei liene olemassa muunlaista velkaa kuin itseaiheutettua.
Sitten tuohon kohtaan: että pitää maksaa kuukausilyhennyksiä sinne sun tänne. Niinpä! Ne kun pitää maksaa. Muistan vielä jutun edellisen laman ajoilta. Silloin oli Iiro Viinaset ja oikea kuristusote sosiaaliturvan yllä. Tuon ajan jälkeen ei ole mikään palannut samaksi. Sosiaaliverkkoon puhkotut reiät jäivät nousukautena paikkaamatta. No, silloin tehtiin tutkimuksia ihmisten ahdingosta. Ja yllätys kyllä(Monicalle), paljon oikeasti nälkää näkeviä oli juuri työssäkäyvien joukossa. Syynä tähän oli (ja on edelleen) se, että sosiaaliturva ei ota huomioon lyhennyksiä ja osamaksuja ja veromätkyjä ja... voi olla, ettei käteen jää juuri mitään tai ei yhtään mitään, tilistä päältä lähtevien lyhennysten jälkeen. Rahaa ei riitä elämiseen, vaikka on töissä. Lienee outo tilanne sinulle Monika.
Ei ole järkevää ottaa lainaa, niin paljon, ettei sen maksamiseen riitä rahat kun korot nousevat. Ei ole järkevää sitoa tulojaan osamaksuihin, jos tulot yllättäen laskevat. Ei ole järkevää luottaa tulevaisuuteen tässä epävarmassa maailmassa. Ei ole järkevää kritisoida ihmisiä leipäjonossa Monika. Jos siellä jonossa onkin joku, joka ei sitä leipäsäkkiä ehkä kuollakseensa tarvitse, niin mitä sitten. Pahempaa on nostaa kynnystä hakea apua, kun apua tarvitsee. Pahempaa on, että vanhempien epätoivo heijastuu lapsiin. Pahempaa on, kun vetäydytään kuoreen sen sijaan, että haetaan apua. Pahempaa on syyllistää ja halventaa, jollain stereotyyppisellä kliseillä, kuten työssäkäyvä... itse hankittua velkaa. Suomessa leipäjonossa leimautuu ja on harvassa ne, jotka sellaiseen tieten tahtoen lähtevät. Kuka sinä olet määräämään millainen nälkä on oikeaa nälkää. Onko se juuri työttömän tai eläkeläisen nälkää. Eikö yhteiskuntaa verovaroin pystyssä pitävä saisi turvautua hätäapuun hädän hetkellä...
Kuka on oikea arvioimaan hädän oikeaa astetta...kuka, jollei hädässä oleva itse.
Vastuullisessa asemassa olevien pitää varoa erityisesti sanomisiaan Monika. Mitäpä jos pakolaisten vastaanottokeskuksen johtaja kommentoisi, että elintasopakolaiset vievät paikkoja oikeilta pakolaisilta. Jos Mainittu lääkäri moittisi, että tupakoitsijoiden itse aiheutettu keuhkosyöpä vie leikkauspaikkoja niitä oikeasti tarvitsevilta.
Ihan sama mitä mitä tällaisilla jutuilla ajetaan takaa, niin aina ne kääntyvät autettavia vastaan. Jätetään leipäjonot köyhille - jutusta saa mahtavan lyömäaseen: Voi sanoa, ettei leipäjonossa olevat oikeasti tarvitse ruoka-apua...pitkät leipäjonot, ovat pitkiä vain koska jonot ovat väärällään hyväosaisia...Leipäjonoista haetaan apua kulutusjuhlaan...Ei Suomessa oikeasti mene ihmisillä huonosti, leipäjonossa ei tarvitse seistä, se on monille oma turhamainen valinta.
Ja voi sanoa, ettei köyhien tukemiseen tarvita lisää varoja riittää, että karsitaan turhia tyyppejä pois jonoista. Voi sanoa, ettei avustustoimintaa kannata antaa rahaa, kun se kuitenkin menee sellaisille, jotka eivät apua tarvitse...yms ja pälä pälä...
Päivä vaihtui juuri torstaista perjantaihin.
Televisiosta tulisi elokuva, vakiorivi pitäisi tarkistaa ja pitäisi laittaa nukkumaan, että jaksaisi nousta aamulla ihmettelemään Nisperon toimimatonta nettiyhteyttä, yhdessä ties minkä tukihenkilön kanssa...mutta tässä minä vain istun ja istun ja naputtelen näppäimistö soiden tekstiä. Varmaan huomaa tästä ja kaikesta muustakin kirjoittamastani, että pienvittuilija inhoaa yli kaiken, itsensä Jumalan asemaan nostavia, kaikkitietäviä, vallassaolevia ja ennen kaikkea ajattelemattomia isoja paskiaisia. Kyrsii ihan saatanasti. Pikku nilkit, kuten minä ja "naapurin Moilanen", saamme olla niin kaikkitietäviä, että hukumme rankkasateessa, meillä kun ei ole valtaa kuin itsemme ja siihenkin vain osittain ja ajoittain.
Nyt katsomaan tellua tai ehkä kuitenkin nukkumaan, mutta näihin juttuihin varmaan palataan...
tiistai 16. joulukuuta 2008
Että se Powerwaven perkele meni sen tekemään!
Edellinen teksti sai pohtimaan sanoja tarkemmin. Antisemitisti on tosiaan pöljä sana.
Mutta ei läheskään niin pöljä kuin joulurauha. Mikä helvetin rauha. Ihmiset säntäilevät edestakaisin kuin kiimaiset kärpäset intialaisessa basaarissa. Rauha on aika kaukainen käsite silloin, jos murkkuikäiselle sattuu ostamaan vääränlaisen lahjan tai jos laittaa vaimolle lahjaksi leipäkoneen (isille toki saa laittaa porakoneen...mutta tuo on taas eri juttua).
Joulurauha on hieno sana, mutta sen toteutus ei ihan aina onnistu.
Tyhmistä sanoista tyhjänpäiväisimpiä on sanayhdistelmä "osakekurssien lasku".
näillä sanoilla koetetaan selittää milloin mitäkin "välttämätöntä" supistustoimepidettä. Kun pörssiyhtiön osakekurssi laskee, niin yhtiön on saneerattava, tehostettava ja supistettava. Jos ajattelee asiaa tarkemmin, niin asiahan on kääntynyt ihan väärinpäin. Alunperin yhtiöt olivat olemassa tuottaakseen palveluja ja hyödykkeitä kuluttajille (ja sitä kautta voittoa omistajille). Jos ne menivät hyvin kaupaksi, niin omistajat saivat osuutensa. Pyrittiin pitkäjänteisyyteen ja pysyvyyteen.
Nyt yhtiöt ovat olemassa tuottaakseen mahdollisimman hyviä osakekursseja. Osakkeenomistajien intressit on nopeasti kerrottu: Maksimaalinen voitto minimaalisessa ajassa-Kestävää kehitystä 2007
Otsikko muuten lainaa aika suorasti yhtä parhaista kommenteista, joita sain Kestävää kehitystä-kirjasta. Eräs Filtronicin johtohahmoista sanoi kuultuaan kirjastani: Että se perkele meni sen tekemään!
Vieläkin lämmittää tuo tunnustus...
Sanojen pyörittelemiseen palaan varmaan myöhemmin uudelleen, mutta nyt muutama kommentti PowerWaven eilen päättyneistä yt-neuvotteluista:
134 sai lähteä.
Tässä sitä sitten ollaan sillä tiellä, joka oli nähtävissä jo vuosia sitten.
Aiemmassa jutussani "Talvisota takaisin" sivusin tätä aihetta.
Eli sitä, että suomalainen tietotaito on myyty ulkomaille. Meidän todellinen ylpeyden aiheemme. Meidän sielumme on paloiteltu ja kaupattu eniten maksavalle. Vähän dramaattisen kuuloista, mutta tuotahan se todellisuudessa on. Filtronic osti aikoinaan LK Productin. Pilkkoi sen kahteen osaan, supisti, ulkoisti toimintaa ja siirsti tuotantoa Kiinaan ja Unkariin, ja lopuksi myi palaset eniten tarjoaville ahneille amerikkalaisille.
Joku voi olla sitä mieltä, että tämä on kehitystä ja jälleen uusi haaste ja mahdollisuus...ja paskat. Kun ihmiseltä viedään työpaikka, siitä selviäminen on aina haaste ihmiselle ja se mahdollisuus, se ei lankea samalle persoonalle.
Tehty työ on yhä sijoitus, joka ei tuota voittoa.
Tsemppiä vain kaikille nyt pois potkituille.
Mutta ei läheskään niin pöljä kuin joulurauha. Mikä helvetin rauha. Ihmiset säntäilevät edestakaisin kuin kiimaiset kärpäset intialaisessa basaarissa. Rauha on aika kaukainen käsite silloin, jos murkkuikäiselle sattuu ostamaan vääränlaisen lahjan tai jos laittaa vaimolle lahjaksi leipäkoneen (isille toki saa laittaa porakoneen...mutta tuo on taas eri juttua).
Joulurauha on hieno sana, mutta sen toteutus ei ihan aina onnistu.
Tyhmistä sanoista tyhjänpäiväisimpiä on sanayhdistelmä "osakekurssien lasku".
näillä sanoilla koetetaan selittää milloin mitäkin "välttämätöntä" supistustoimepidettä. Kun pörssiyhtiön osakekurssi laskee, niin yhtiön on saneerattava, tehostettava ja supistettava. Jos ajattelee asiaa tarkemmin, niin asiahan on kääntynyt ihan väärinpäin. Alunperin yhtiöt olivat olemassa tuottaakseen palveluja ja hyödykkeitä kuluttajille (ja sitä kautta voittoa omistajille). Jos ne menivät hyvin kaupaksi, niin omistajat saivat osuutensa. Pyrittiin pitkäjänteisyyteen ja pysyvyyteen.
Nyt yhtiöt ovat olemassa tuottaakseen mahdollisimman hyviä osakekursseja. Osakkeenomistajien intressit on nopeasti kerrottu: Maksimaalinen voitto minimaalisessa ajassa-Kestävää kehitystä 2007
Otsikko muuten lainaa aika suorasti yhtä parhaista kommenteista, joita sain Kestävää kehitystä-kirjasta. Eräs Filtronicin johtohahmoista sanoi kuultuaan kirjastani: Että se perkele meni sen tekemään!
Vieläkin lämmittää tuo tunnustus...
Sanojen pyörittelemiseen palaan varmaan myöhemmin uudelleen, mutta nyt muutama kommentti PowerWaven eilen päättyneistä yt-neuvotteluista:
134 sai lähteä.
Tässä sitä sitten ollaan sillä tiellä, joka oli nähtävissä jo vuosia sitten.
Aiemmassa jutussani "Talvisota takaisin" sivusin tätä aihetta.
Eli sitä, että suomalainen tietotaito on myyty ulkomaille. Meidän todellinen ylpeyden aiheemme. Meidän sielumme on paloiteltu ja kaupattu eniten maksavalle. Vähän dramaattisen kuuloista, mutta tuotahan se todellisuudessa on. Filtronic osti aikoinaan LK Productin. Pilkkoi sen kahteen osaan, supisti, ulkoisti toimintaa ja siirsti tuotantoa Kiinaan ja Unkariin, ja lopuksi myi palaset eniten tarjoaville ahneille amerikkalaisille.
Joku voi olla sitä mieltä, että tämä on kehitystä ja jälleen uusi haaste ja mahdollisuus...ja paskat. Kun ihmiseltä viedään työpaikka, siitä selviäminen on aina haaste ihmiselle ja se mahdollisuus, se ei lankea samalle persoonalle.
Tehty työ on yhä sijoitus, joka ei tuota voittoa.
Tsemppiä vain kaikille nyt pois potkituille.
Pienvittuilun alkulähteillä
Tutkailin tuossa omaa kotisivuani ja huomasin siellä ihan turhan osaston: Miksi?
Ei siksi, etteikö olisi syytä esittää tuota kysymystä ihan säännönmukaisesti, vaan siksi, että en ollut saanut sinne äherrettyä kuin yhden tekstin.
Ajattelin siirtää sen blogiin, jossa se on kaltaisiensa seurassa.
Täten ja tällä päätöksellä pienvittuilu päiväkirja saa liitteekseen koko Miksi-osaston tietokannan.
Teksti on ihan asiaa näin muutaman vuoden jälkeenkin ja sitä voi pitää pienvittuilijan esi-isänä. Eräänlaisena dinosauruksena siis.
Tapettiinko juutalaisia syystä
Katsoessani dokumenttia Stalingradin taistelusta minulle heräsi kysymys johon ei oikein voi vastata yksinkertaisesti. Siinä saksalainen sotaveteraani vieläkin vihasi juutalaisia. Hänen lyhyistä sanoistaan ei löytynyt sääliä. Vain pelkkää teräksen kylmää vihaa.
Miksi?
Miten saksalaiset saatiin vihaamaan juutalaisia niin verisesti?
Tässä vaiheessa joku kiihkomieli jo heittää ilmoille, että kirjailijahan on antisemitisti(ehkä jo otsikon katsottuaan) kun kyselee ja asia on sillä selvä. Asiaa ei tarvitse miettiä sen enempää. Juutalaiset olivat viattomia uhreja, jotka tuhottiin kammottavalla tavalla ja uhrit ansaitsevat kaiken myötätunnon. Natsi on natseja ja hulluja psykopaatteja jokainen (ja käärmeet ovat kavalia ja ketut ovelia).
Tiedän. Juuri noilla kommenteilla on keskustelu vaiennettu tai sitä ei ole tohdittu koskaan edes käynnistää.
Mutta miksi tavallinen saksalainen vihasi juutalaisia?
Pelkkä propaganda ei riitä synnyttämään tuollaista vihaa. Vihalle on oltava syy. On löydyttävä vastaus kysymykseen, miksi?
Jos joku tulisi minulle sanomaa, että kaikki kuopiolaiset ovat paskoja ja heidät sopii siirtää gettoon Oulun laidalle, niin aika hankalaa se ajatus olisi saada syötettyä minulle edes joulupuuron seassa.
Mutta jos joku sanoisi, että markkinavoimat asuvat Tuirassa, siis juuri ne henkilöt, jotka pelaavat tavallisella ihmisellä. Ne kasvottomat voimat, jotka aiheuttivat pankkikriisin ja epäsuorasti tuhansien ihmisten kuoleman. Ne mulkvistit, jotka nyt ahnehtivat itselleen lisää, vaikka omistavat jo enemmän kuin koko muu Suomi yhteensä.
Tuirassa asuisivat ne, joilla on todellinen valta. Tunnottomat tyrannit naimassa
naamaan virolaisia palvelijoitaan ökytaloissaan.
Hiekka pilluiset porhomuijat lapsinahka hameissaan (tämä olisi väittämä, joka
esitettäisiin myöhemmin valtion toimesta ja Hannu Karpo tekisi siitä dokumentin
kysyen lapsensa pedofiilien lapsinahkatehtaalle menettäneeltä äidiltä: ”Että miltäs nyt
tuntuu? Tässä sulle satanen…jne”)
Ei tarvitsisi paljoa yllyttää kun jo tällainen rauhan mieskin saataisiin nousemaan
barrikadeille. Jos ei ihan porhojen taloja polttamaan niin ainakin naarmuttamaan
niiden miljoonalimusiineja. Ja liehuttamaan lippua kulkueessa huutaen: Rahat
kansalle(eli minulle persaukiselle kirjailijalle). Ja ummistamaan silmät.
Tästä ei olisikaan enää pitkä matka Geton muureihin ja murhiin. Askel askeleelta lipsuisimme kauemmaksi ihmisyydestä ja ummistaisimme silmämme.
Emme kuulisi. Emme haluaisi tietää.
Kadonneet tuiralaiset eivät aiheuttaisi meissä mielipahaa. Kun Hallitus sanoisi sijoittaneensa heidät uudelleen kauemmaksi tavallisesta kansasta, meistä oikeista suomalaisista. Niin me uskoisimme sen. Me haluaisimme uskoa sen. Sillä eihän meitä oikeasti kiinnostaisi mitä heille on tapahtunut. Olisimme päässeet heistä. He olisivat poissa ja meidän omatuntomme puhdas. Emmehän ME olisi heitä siirtäneet.
Ensimmäisen maailmansodan nujertamassa Saksassa liike-elämä ja teollisuus olivat juutalaisten hallussa. Suuri osa kauppiaista oli juutalaisia. Ja juutalaisilla oli tapana ottaa töihin juutalaisia. He suosivat omiaan. Tavallinen kansa varasti puhelinlankoja ja rautaportaita, kun juutalaiset ostelivat tehtaita ja kartanoita. Tavallisilla saksalaisten lapsilla ei ollut odotettavissa elämältään kuolemaa parempaa. Rahalla ei ollut arvoa. Kiinteä hankittu omaisuus, jota juutalaisilla oli, kasvatti arvoaan. Työ ei merkinnyt mitään kun palkalla ei saanut mitään. Ja jokainen tunsi kitsaan ja rikkaan juutalaisen, joka omisti tehtaan, kartanon, suuryrityksen, kaupan josta he ostivat vaatteensa ja ruokansa, silloin kun siihen oli varaa. Juutalainen omisti heidän työpaikkansa, josta saadulla palkalla ei elänyt. Juutalaisuus ei ollut uskonto vaan se oli yhteiskuntaluokka. Kaikki parempi ja kauniimpi oli juutalaista.
Tuiran markkinavoimilla oli vuonna 1933 kasvot.
Vaikka se ei heidän syynsä ollut, oli heillä hallussaan kaikki valta. Heillä meni hyvin, kun muilla meni todella huonosti. Juutalaisten rikkaus vain kasvoi tavallisten saksalaisten kurjistuessa. Ja sitten tuli Hitler, joka sanoi, että Saksa kuuluu saksalaisille. Tavallinen saksalainen mies palvoi häntä enemmän kuin ikuisuutta. Tätä hän oli odottanut ikuisuuden. Nyt hän saattoi olla vaimonsa ja lastensa edessä muutakin kuin kurjan elämän edellytys. Hän oli saksalainen. Hän oli mies, jonka munat juutalaiset leikkasivat. Mutta nyt hän saattaisi jälleen seisoa ylpeänä. Häntä ei enää alistettaisi. Saksa saksalaisille.
Omanarvontunto. Se on jotain, mitä ei voi mitata ennen kuin sen menettää. Sen arvo on mittaamaton. Se on minuus. Jos jostain löytyy syyllinen sen menettämiseen, niin mikään teko ei ole riittävä paikkaamaan sitä. Onko vaikeaa eläytyä työttömyyden riivaamassa Suomessa saksalaisen tehdastyöläisen mietteisiin?
Leipäjonossa et ole mitään. Erityistä.
Olet vain leipäjonossa. Yksi muiden joukossa. Ei sukupuolta. Ei ikää. Vain äänetön ja kanavaton viha johonkin, jota ei voi paikallistaa. Entä jos voisikin?
Hitler tiesi mistä naruista vedellä saadakseen kansan taakseen ja valtaa. Ei hän ollut hullu diktaattori vaan häikäilemätön ja viisas poliitikko, joka oli valmis mihin tahansa saadakseen valtaa. Tai sitten hän vain uskoi asiaansa.
Taas kumpuaa kysymys: Miksi? "
Kotisivujeni tekstejä voi kommentoida myös it-alan konttorikoneilta. Tämän nykyisen blogin ei todistetusti onnistu. Joku kyttyräselkä kierosilmä paska byrograatti on onnistunut estämään tämänkin riemun.
No, joka tapauksessa sain palautetta ja sen pohjalta tekaisin tekstin:
Nyt tämän kirjoituksen oltua sivuillani kolme viikkoa, saamassani palautteessa ei ole puututtu siihen, että oliko kirjoitukseni loukkaava juutalaisia kohtaan. Ei siihen oliko esittämäni syy yhtään peräänsä pitävä.
Kaikissa vastineissa väitettiin vain, ettei minua ainakaan saisi yllytettyä mihinkään tuollaiseen. Ketään ei kiinnostanut oliko perustelut vääriä.
Tosin mukana oli kommentteja, että natsit olivat pahoja ja Hitler hullu psykopaatti (mitä ei kai pidäkään kokonaan kyseenalaistaa).
Joku intoutui haukkumaan minua rasistiksi?: rasismin vastaisen kirjan kirjoittaneena uskallan olla asiasta erimieltä ja lisäksi voin kysyä, että mitä tekemistä rasismilla on juutalaisten vainoa koskevassa kommentissa.
Kaiken kaikkiaan suurimpana oli kuitenkin huoli, ettei kukaan vai kuvittele MINUN pystyvän tuollaiseen. MINÄ olisin kyllä asettunut vastarintaan. MINÄ olisin kyllä puolustanut juutalaisia. MINÄ…
Kaikki nämä kommentit vain tukivat esittämääni ajatustani, että ihmiset tekevät loppujen lopuksi suuretkin ratkaisut hyvin itsekkäistä syistä: Omanarvontunto, oma työ ja elanto, kateus,…
Kysymykseeni miksi juutalaisia vainottiin taisi tulla jonkinlainen vastaus.
Juttu oli julkaistu kotisivullani elokuussa 2006
Huomasin, että seuraavaksi pitää kait alkaa morkkaamaan mustalaisia, että ei luulla ihan antisemitistiksi. Aikamoinen sanahirviö muuten. Aika hieno sana. Olen antisemitisti kommenttiin voisi saada monenlaisia vastauksia kuten, onneksi olkoon tai kait siihen on olemassa kunnon lääkke tai onko se pahempi kuin tippuri...
Ei siksi, etteikö olisi syytä esittää tuota kysymystä ihan säännönmukaisesti, vaan siksi, että en ollut saanut sinne äherrettyä kuin yhden tekstin.
Ajattelin siirtää sen blogiin, jossa se on kaltaisiensa seurassa.
Täten ja tällä päätöksellä pienvittuilu päiväkirja saa liitteekseen koko Miksi-osaston tietokannan.
Teksti on ihan asiaa näin muutaman vuoden jälkeenkin ja sitä voi pitää pienvittuilijan esi-isänä. Eräänlaisena dinosauruksena siis.
Tapettiinko juutalaisia syystä
Katsoessani dokumenttia Stalingradin taistelusta minulle heräsi kysymys johon ei oikein voi vastata yksinkertaisesti. Siinä saksalainen sotaveteraani vieläkin vihasi juutalaisia. Hänen lyhyistä sanoistaan ei löytynyt sääliä. Vain pelkkää teräksen kylmää vihaa.
Miksi?
Miten saksalaiset saatiin vihaamaan juutalaisia niin verisesti?
Tässä vaiheessa joku kiihkomieli jo heittää ilmoille, että kirjailijahan on antisemitisti(ehkä jo otsikon katsottuaan) kun kyselee ja asia on sillä selvä. Asiaa ei tarvitse miettiä sen enempää. Juutalaiset olivat viattomia uhreja, jotka tuhottiin kammottavalla tavalla ja uhrit ansaitsevat kaiken myötätunnon. Natsi on natseja ja hulluja psykopaatteja jokainen (ja käärmeet ovat kavalia ja ketut ovelia).
Tiedän. Juuri noilla kommenteilla on keskustelu vaiennettu tai sitä ei ole tohdittu koskaan edes käynnistää.
Mutta miksi tavallinen saksalainen vihasi juutalaisia?
Pelkkä propaganda ei riitä synnyttämään tuollaista vihaa. Vihalle on oltava syy. On löydyttävä vastaus kysymykseen, miksi?
Jos joku tulisi minulle sanomaa, että kaikki kuopiolaiset ovat paskoja ja heidät sopii siirtää gettoon Oulun laidalle, niin aika hankalaa se ajatus olisi saada syötettyä minulle edes joulupuuron seassa.
Mutta jos joku sanoisi, että markkinavoimat asuvat Tuirassa, siis juuri ne henkilöt, jotka pelaavat tavallisella ihmisellä. Ne kasvottomat voimat, jotka aiheuttivat pankkikriisin ja epäsuorasti tuhansien ihmisten kuoleman. Ne mulkvistit, jotka nyt ahnehtivat itselleen lisää, vaikka omistavat jo enemmän kuin koko muu Suomi yhteensä.
Tuirassa asuisivat ne, joilla on todellinen valta. Tunnottomat tyrannit naimassa
naamaan virolaisia palvelijoitaan ökytaloissaan.
Hiekka pilluiset porhomuijat lapsinahka hameissaan (tämä olisi väittämä, joka
esitettäisiin myöhemmin valtion toimesta ja Hannu Karpo tekisi siitä dokumentin
kysyen lapsensa pedofiilien lapsinahkatehtaalle menettäneeltä äidiltä: ”Että miltäs nyt
tuntuu? Tässä sulle satanen…jne”)
Ei tarvitsisi paljoa yllyttää kun jo tällainen rauhan mieskin saataisiin nousemaan
barrikadeille. Jos ei ihan porhojen taloja polttamaan niin ainakin naarmuttamaan
niiden miljoonalimusiineja. Ja liehuttamaan lippua kulkueessa huutaen: Rahat
kansalle(eli minulle persaukiselle kirjailijalle). Ja ummistamaan silmät.
Tästä ei olisikaan enää pitkä matka Geton muureihin ja murhiin. Askel askeleelta lipsuisimme kauemmaksi ihmisyydestä ja ummistaisimme silmämme.
Emme kuulisi. Emme haluaisi tietää.
Kadonneet tuiralaiset eivät aiheuttaisi meissä mielipahaa. Kun Hallitus sanoisi sijoittaneensa heidät uudelleen kauemmaksi tavallisesta kansasta, meistä oikeista suomalaisista. Niin me uskoisimme sen. Me haluaisimme uskoa sen. Sillä eihän meitä oikeasti kiinnostaisi mitä heille on tapahtunut. Olisimme päässeet heistä. He olisivat poissa ja meidän omatuntomme puhdas. Emmehän ME olisi heitä siirtäneet.
Ensimmäisen maailmansodan nujertamassa Saksassa liike-elämä ja teollisuus olivat juutalaisten hallussa. Suuri osa kauppiaista oli juutalaisia. Ja juutalaisilla oli tapana ottaa töihin juutalaisia. He suosivat omiaan. Tavallinen kansa varasti puhelinlankoja ja rautaportaita, kun juutalaiset ostelivat tehtaita ja kartanoita. Tavallisilla saksalaisten lapsilla ei ollut odotettavissa elämältään kuolemaa parempaa. Rahalla ei ollut arvoa. Kiinteä hankittu omaisuus, jota juutalaisilla oli, kasvatti arvoaan. Työ ei merkinnyt mitään kun palkalla ei saanut mitään. Ja jokainen tunsi kitsaan ja rikkaan juutalaisen, joka omisti tehtaan, kartanon, suuryrityksen, kaupan josta he ostivat vaatteensa ja ruokansa, silloin kun siihen oli varaa. Juutalainen omisti heidän työpaikkansa, josta saadulla palkalla ei elänyt. Juutalaisuus ei ollut uskonto vaan se oli yhteiskuntaluokka. Kaikki parempi ja kauniimpi oli juutalaista.
Tuiran markkinavoimilla oli vuonna 1933 kasvot.
Vaikka se ei heidän syynsä ollut, oli heillä hallussaan kaikki valta. Heillä meni hyvin, kun muilla meni todella huonosti. Juutalaisten rikkaus vain kasvoi tavallisten saksalaisten kurjistuessa. Ja sitten tuli Hitler, joka sanoi, että Saksa kuuluu saksalaisille. Tavallinen saksalainen mies palvoi häntä enemmän kuin ikuisuutta. Tätä hän oli odottanut ikuisuuden. Nyt hän saattoi olla vaimonsa ja lastensa edessä muutakin kuin kurjan elämän edellytys. Hän oli saksalainen. Hän oli mies, jonka munat juutalaiset leikkasivat. Mutta nyt hän saattaisi jälleen seisoa ylpeänä. Häntä ei enää alistettaisi. Saksa saksalaisille.
Omanarvontunto. Se on jotain, mitä ei voi mitata ennen kuin sen menettää. Sen arvo on mittaamaton. Se on minuus. Jos jostain löytyy syyllinen sen menettämiseen, niin mikään teko ei ole riittävä paikkaamaan sitä. Onko vaikeaa eläytyä työttömyyden riivaamassa Suomessa saksalaisen tehdastyöläisen mietteisiin?
Leipäjonossa et ole mitään. Erityistä.
Olet vain leipäjonossa. Yksi muiden joukossa. Ei sukupuolta. Ei ikää. Vain äänetön ja kanavaton viha johonkin, jota ei voi paikallistaa. Entä jos voisikin?
Hitler tiesi mistä naruista vedellä saadakseen kansan taakseen ja valtaa. Ei hän ollut hullu diktaattori vaan häikäilemätön ja viisas poliitikko, joka oli valmis mihin tahansa saadakseen valtaa. Tai sitten hän vain uskoi asiaansa.
Taas kumpuaa kysymys: Miksi? "
Kotisivujeni tekstejä voi kommentoida myös it-alan konttorikoneilta. Tämän nykyisen blogin ei todistetusti onnistu. Joku kyttyräselkä kierosilmä paska byrograatti on onnistunut estämään tämänkin riemun.
No, joka tapauksessa sain palautetta ja sen pohjalta tekaisin tekstin:
Nyt tämän kirjoituksen oltua sivuillani kolme viikkoa, saamassani palautteessa ei ole puututtu siihen, että oliko kirjoitukseni loukkaava juutalaisia kohtaan. Ei siihen oliko esittämäni syy yhtään peräänsä pitävä.
Kaikissa vastineissa väitettiin vain, ettei minua ainakaan saisi yllytettyä mihinkään tuollaiseen. Ketään ei kiinnostanut oliko perustelut vääriä.
Tosin mukana oli kommentteja, että natsit olivat pahoja ja Hitler hullu psykopaatti (mitä ei kai pidäkään kokonaan kyseenalaistaa).
Joku intoutui haukkumaan minua rasistiksi?: rasismin vastaisen kirjan kirjoittaneena uskallan olla asiasta erimieltä ja lisäksi voin kysyä, että mitä tekemistä rasismilla on juutalaisten vainoa koskevassa kommentissa.
Kaiken kaikkiaan suurimpana oli kuitenkin huoli, ettei kukaan vai kuvittele MINUN pystyvän tuollaiseen. MINÄ olisin kyllä asettunut vastarintaan. MINÄ olisin kyllä puolustanut juutalaisia. MINÄ…
Kaikki nämä kommentit vain tukivat esittämääni ajatustani, että ihmiset tekevät loppujen lopuksi suuretkin ratkaisut hyvin itsekkäistä syistä: Omanarvontunto, oma työ ja elanto, kateus,…
Kysymykseeni miksi juutalaisia vainottiin taisi tulla jonkinlainen vastaus.
Juttu oli julkaistu kotisivullani elokuussa 2006
Huomasin, että seuraavaksi pitää kait alkaa morkkaamaan mustalaisia, että ei luulla ihan antisemitistiksi. Aikamoinen sanahirviö muuten. Aika hieno sana. Olen antisemitisti kommenttiin voisi saada monenlaisia vastauksia kuten, onneksi olkoon tai kait siihen on olemassa kunnon lääkke tai onko se pahempi kuin tippuri...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
